— Tukkikaahan suunne, taivaan tähden! pyysi Talbot.
Ellemme olisi olleet niin allapäin ja märkiä, ei vammanaan olisi nahinaa saatu vältetyksi. Nyt tyydyimme vain murjottamaan. Hämmästynyt Manuel sai määräyksen kääntyä takaisin kaupunkia kohden, mutta ennenkuin ehdimme kunnolla irtautua laivasta, kuulimme yläpuoleltamme huudon. Kohotimme katseemme. Siellä, kaiteen yli kurkotellen, rehenteli Yank.
Tuijotimme häntä niin typerinä, ettemme tulleet antaneeksi soutajalle pysähtymismääräystäkään. Tovin kuluttua peräydyimme kuitenkin taas laivan kylkeen. Yank huusi jotakin ja me vastasimme samalla tavalla, mutta veden pauhu ja tuulen tohina hukutti äänemme. Yank viittasi meille, että odottaisimme, ja katosi. Pian hän palasi megatonnilla varustettuna.
— Onko teillä tavaranne mukana? huusi hän. Pudistimme päätämme ja heilutimme käsivarsiamme.
— Tuokaa ne tänne sitten! käski hän.
Hihkuimme jotakin vastaukseksi.
— Tuokaa ne tänne, kertasi hän ja vetäytyi takaisin, kadoten näkyvistä.
Palasimme kaupunkiin. Johnny ja minä syvennyimme kiihtyneisiin olettamuksiin, mutta Talbot ei osoittanut minkään näköistä uteliaisuutta.
— Yank on laivalla ja hän on nähtävästi saanut hankituksi meillekin paikan. Siinä kaikki, mitä tällä hetkellä voimme päätellä, ja se riittää minulle, selitti hän.
Kohtasimme kokonaisen ruuhilaivueen, joka myöhästyneenä pyrki laivaa kohti. Emme voineet hillitä virnistystä katsellessamme noiden ihmisten turhaa touhua. Puolituntinen riitti meille hyvin vaatteiden vaihtamiseen, tavaroittemme keräämiseen ja paluumatkalle lähtemiseen. Ja taas kohtasimme äskeisen laivueen, joka nyt vuorostaan palasi kaupunkiin. Veneessäolijat näyttivät surkean näköisilta.