Käännyimme. Katukäytävällä seisoi herrasmies, joka tuijotti meitä huvitetun näköisenä. Hän näytti viidenneljättä vuotiaalta ja käyttäytyi sangen arvokkaasti, mikä epäilemättä hänelle sopikin. Hänen päässään komeili korkea, valkoinen hattu, kaulanauha oli musta, lievetakki sininen, napit kullatut ja liivit valkoiset. Housut olivat hienoimmasta vaaleasta säämiskästä ja kengät mustasta kiiltonahasta. Hyppysissään piteli hän kauniisti kiilloitettua keppiä, ja koristeita oli hänellä lukuisia — vatsalla pollottivat paksut kellonperät ja kaulaliinassa kimalsi arvokas neula. Hän liikkui hyvin luontevasti ja puhui hillityllä äänellä. Mielestäni oli hän paljon ihmeellisempi ja vähemmän ympäristöön sopiva kuin konsanaan kirjavapukuiset kullankaivajat.
— Tekö siinä itse, tuomari Girvin? vastasi McGlynn. Koetan juuri selittää tälle nuorukaiselle, ettei hän saa nauttia pienten kalifornialaisten kanarialintujen! ajamisesta enempää kuin päivän, sillä olen äskettäin vuokrannut siihen hommaan erään idästä saapuneen lakimiehen, joka tyytyy kahdensadanseitsemänkymmenenviiden dollarin kuukausipalkkaan.
— Oikein, sanoi tuomari kohteliaana ja vakavana. Lakimiesten työnähän juuri onkin muulien ja aasien paimentaminen, niin että ne tekevät tehtävänsä.
Jouduttauduin rantaan ja kuormasin ajoneuvoni niin täyteen kuin suinkin uskalsin Howard Mellin & kumppanin liike oli laudoista kyhätyssä vajassa nykyisen Montgomery-kadun varrella. Matka sinne ei ollut pitkä mutta tie oli hirvittävän lokainen. Melkein vastakkaisella puolella rakennettiin paraikaa uutta telakkaa. Käsitin nyt, miksi liikkeet niin itsepintaisesti pitivät kiinni näistä tienoista, sensijaan että olisivat muuttaneet ylemmä, kuivemmille paikoille.
Nautin päivästäni suunnattomasti. Ylhäinen paikkani ajopukilla salli minun vapaasti silmäillä ympärilleni ja myöskin lankesi nyt osalleni sama kunnioitus, joka äsken oli suotu John McGlynnille. Pikku vaikeudet vain lisäsivät tehtävän viehätystä, Kello kahdentoista tienoissa söin muutaman laivakorpun ja laatikollisen sardiineja, joita olin ostanut Melliniltä. Pari tuntia myöhemmin alkoi tuuli puhaltaa mereltä käsin, ja valtavat pölypilvet pelmahtivat ilmoille.
Ajellessani edestakaisin olin erikoisesti kiinnittänyt huomioni muhkeaan kallioylänköön, joka sulki näköalan pohjoiseen. Korkeimmalle kohdalle oli pystytetty semafoori, jolla annettiin merkkejä laivojen saapuessa Golden Gatesin. Merkit vaihtelivat aina laivan laadun mukaan ja jokainen pikkupoika ja kiinalainenkin tiesi, mitä eri merkinannot tarkoittivat.
Kolmen maissa iltapäivällä satuin juuri viidettä kuormaa purkaessani katsahtamaan merkinantolaitteeseen. Sen viitat alkoivat samassa liikkua. Luulenpa jokaisen pitäneen sitä silmällä, sillä yhtäkkiä kohosi ilmoille hirmuinen huuto:
— Höyrylaiva! Oregon saapuu!
Seuraavassa silmänräpäyksessä ryntäsivät ihmiset Telegraph Hillin alapuolella olevia mustia kallioita kohti joiden lähistöllä laivasta tulevien veneiden odotettiin laskevan maihin. Lippuja vedettiin tankoon, pyssyjä paukuteltiin ja muuan satamassa oleva sotalaivakin ampui kunnialaukauksen. Kun alus saapui tarpeeksi lähelle, näimme, että sen kannella oli mustanaan matkustajia ja että se oli nostanut kaikki lippunsa ja viirinsä. Joku hurskas sielu kaupungissa oli rientänyt soittamaan isoa kelloa, mutta äänestä päättäen se heilui väärälle taholle. Pidättelin hiukan muulejani ja näin höyrylaivan soljuvan purjealusten väliin, missä se lopulta laski ankkurinsa. Olimme ehtineet perille kokonaista neljäkolmatta tuntia ennen tovereitamme.
Kellon lähetessä viittä saapui luokseni pikku poika.