Hän huokaisi.
»Mitä tarkoitat?»
»Ratsastusta solassa», vastasi hän.
»Lauseet ovat joustavia ja laatusanat nasevia, mutta ah! Siinä on paljon runollista sanontaa ja se on niin kaukana todellisesta elämästä, että minusta se näyttää sotkuisen mielikuvituksen luonnottomalta kamaritekeleeltä.»
»Mitä, se osahan on realistisin koko jutussa», huudahti onneton tekijä pahoillaan.
»Ei», vastasi kustantaja lujasti. »Sitä se ei ole. Se ei ole mitään realismia ensinkään. Vaikkakaan itse tapausta vastaan ei olisi mitään muistuttamista, niin ovat miehen tunteet äärettömästi liioitellut. Niin surkeata raukkaa ei saata olla olemassakaan, kuin miksi sinä sankarisi teet! Olisin iloinen, jos saisin nähdä jotakin muuta sinulta — mutta tämä — ei!»
Jotenkin alakuloisena otti Severne käsikirjoituksensa ja meni kotiin.
Siellä hän luki sen taas läpi. Vanha innostus valtasi hänet uudelleen.
Se oli täysin tosi. Realismi ei saattanut ilmetä sen suurenmoisemmin.
Hän kirosi Brownin ja lähetti kertomuksensa Decadeen. Jonkun ajan
kuluttua sai hän vastaan ottaa maksuosoituksen ja imartelevan kirjeen.
Realismi oli kostettu.
Aikanaan kertomus sitten ilmestyi.
Sillä välin oli Severne huomannut, että hänen synkkämielisyytensä alkoi tulla liian realistiseksi hänen mielenrauhalleen. Kun aika kului eikä hän nähnyt merkkiäkään Lucy Melvillestä, alkoi hän tuumia, että hän ehkä yhtäkaikki oli erehtynyt jollakin tavalla. Muutamina erikoisen häikäilemättömän moraalittomina hetkinä ei hän juuri paljoakaan välittänyt vaikka olisi pettänytkin taiteensa. Niin syvälle saattaa ihmissielu vajota!
Kertomuksen ilmestymistä seuraavana iltana istui hän avonaisen takkansa ääressä juuri tuossa mielentilassa. Lamput olivat sytyttämättä. Hänen luokseen tuli Mortimer, hänen palvelijansa. »Eräs neiti pyrkii puheillenne, sir. Ei mitään nimeä», ilmoitti hän juhlallisesti.