Severne nousi hieman hämmästyneenä. »Sytytä lamput ja ohjaa hänet sisään», komensi hän, ihmetellen kuka tulija mahtoi olla.
Kuullessaan hänen äänensä tulija ryntäsi Mortimerin ohi huoneeseen.
»Älä huoli lampuista», huudahti Lucy Melville. Uskollinen Mortimer lähti huoneesta, eikä — virallisesti — kuullut muuta.
»Mitä, Lucy!» sanoi Severne.
Hämärässäkin saattoi hän nähdä, että tytön posket hehkuivat innosta.
Tyttö astui poikki lattian ripeästi ja pani kätensä hänen olkapäilleen.
»Bob», sanoi hän vakavasti, kyyneleet silmissä. »Tiedän, ettei minun pitäisi olla täällä, mutta en voinut auttaa sitä! Sen vuoksi, että sinä olit niin jalomielinen. Eikä sillä niin väliä olekaan, sillä minä menen heti taas.»
Severne koetteli muistutella mielessään jaloja tekojaan.
»Mikä nyt on, Lucy?» kysyi hän.
»Kuinka voit kysyäkään sitä!» huudahti tyttö. »En ole koskaan kuullut miehen toimineen niin tahdikkaasti, miellyttävästi ja kauniisti! Ja minä en ole enää millänikään, sillä uskon nyt, että sinä olit oikeassa sittenkin.»