»Oikeassa missä?» pyysi mies tullen yhä enemmän hämilleen.
»Realismista, tietysti.»
Tyttö katsoi hänen silmiinsä ja nosti leukaansa mitä ihastuttavimmalla tavalla. Vakavamielisilläkin miehillä on joskus loistavat hetkensä. Severnellä oli sellainen nyt.
»Oh, et saa — Bob-rakas» huudahti tyttö punastuen.
»Mutta todellakin, Bob», jatkoi hän hetken kuluttua, »vaikka realismi olisikin kaikin puolin paikallaan, niin täytyy sinun myöntää, että viimeinen kertomuksesi on parasta, mitä koskaan olet kirjoittanut.»
»Mitä — niin, sitä mieltä minäkin olen», myönsi hän ihmetellen, mitä sillä oli asian kanssa tekemistä.
»Olen niin iloinen, kun sinä edistyt, tiedätkö Bob», jatkoi hän onnellisena. »Minä luin sen kokonaan läpi, ennenkuin huomasin kenen kirjoittama se oli. Ja minä sanoin itselleni: Toivoisinpa että Bob näkisi tämän. Olen varma siitä, että hän tulisi vakuutetuksi siitä, että mielikuvitus on parempi kuin realismi. Sillä todellakin, Bob», huudahti hän innokkaana, »se on paras mielikuvituksen tuote, minkä ikänäni olen lukenut. Ja kun pääsin loppuun ja näin tekijän nimen ja havaitsin, että olit hyljännyt kirjalliset periaatteesi juuri minun vuokseni ja olit todella kirjoittanut sellaisen loistavan mielikuvituskertomuksen kaiken sen jälkeen, mitä olit sanonut! Ja kun vielä lisäksi huomasin millaisen hienon tavan olit valinnut saadaksesi sen minun luettavakseni, sillä — niin — tietysti en koskaan lukenut Brownin aikakauskirjaa. — Oh Bob! lopetti hän aivan tukahtuvin äänin..
Severne epäröi melkein kokonaisen minuutin. Hän näki velvollisuutensa selvästi. Hän oli vakavamielinen eikä hänellä ollut vähintäkään huumorin tajua. Sitten tyttö taas katsoi häneen ja nosti leukaansa mitä ihastuttavimmalla tavalla.
»Ah, Bob! Et saa! Minä en todellakaan luule, että sinun pitäisi —»
Ja taide, oh missä se olikaan?