XII.
KULLANKAIVAJA.
Lännen vanhoina kulta-aikoina piti se laki paikkansa, että pystyvin aina jäi eloon ja sen, joka jäi eloon, täytyi todella olla pystyvä. Oli monta tapaa olla jäämättä eloon. Yksi niistä oli kuolla. Oli myös monta tapaa olla pystyvä, kuten varman aseen tai tyynen mielenlaadun omistaminen, siunattu ahkeruus tai järkyttävä kunnianhimo, työn tarkka tunteminen tai myös suurenmoisen amerikkalaisen hölynpölyn käsittäminen. Joka tapauksessa täytyi miehen, joka jäi eloon, olla selvillä tarkoitusperistään juuri näitten kautta. Olipa kysymys kullasta, pokerista tai elämästä, täytyi hänen aina pitää tarkoitusperistään kiinni verikoiran sitkeydellä, jota ei mikään sivuvaikutin saanut vähentää. Muussa tapauksessa, kuten sanottu, hän kuoli tai joutui kerjäämään tai rosvoamaan, tai tuli hänestä hamppari tai teki hän itsemurhan varastamalla hevosia tai myös yksinkertaisesti kulkeutui takaisin itään, murtuneena, häpeällisenä hylkiönä.
Miksi Peter eli, oli kyllin selvä kaikille. Hän oli harmiton, hyväntahtoinen ja karkeatekoisten miesten mielestä juuri sen verran omituinen, että hän oli liikuttava. Jokainen, joka kerran oli katsonut hänen kapeita kirveellä veistettyjä kasvojaan, hämmästyvine sinisilmineen ja riippuvine vaaleine hiuksineen, tai oli iloinnut hänen sydämellisestä, harvinaisesta hymystään, kun hän ennen lähtöään miltei anteeksipyytäen vastasi johonkin huomautukseen, tai jolla oli ollut onni, pyydettyään häneltä jotakin pientä suosionosoitusta, kokea hänen innokasta ja iloista apuaan; ei kukaan näistä kuvitelluista olennoista, ja se tiesi oikeastaan jokaista, joka oli joutunut kosketuksiin Peterin kanssa, ei kukaan heistä olisi voinut uskotella kenellekään, että Peter saattaisi taittaa hiuskarvaakaan toisen päästä. Mutta miten hän jäi kullankaivajaksi, se oli ihme. Kullankaivajan elämä on kovaa, se on täynnä puutetta, vaikeuksia ja siinä on huutava puute teknillisistä tiedoista, se vaatii paljon ruumiillista voimaa, ja oveluudesta ja maailman tuntemuksesta riippuu paljon. Peterillä ei ollut mitään näistä ominaisuuksista, ei edes pienimmässäkään määrässä. Mainitsematta jäi vielä vaisto. Sitä Peterillä oli. Hän saattoi seurata suonta rapautuvassa, ruskeassa kalliossa ihmeteltävällä vaistomaisella taidolla, joka on niin tärkeä alkuaine todellisessa kullanetsijässä. Mutta se on vain alkuaine. Kaikkien taiteen sääntöjen mukaan olisi Peterin aikoja sitten pitänyt epäonnistua, olisi pitänyt »vyöttää itsensä ja lähteä» jo viisi vuotta sitten, mutta yhä hän kaiveli vielä iloisena monessa vuoristossa ja monella taholla. Hänellä ei ollut menestystä, mutta hän ei ollut myöskään epäonnistunut. Kolme kertaa oli hän tehnyt »löydön». Ensi kerralla oli hän yhtynyt kahden sanfransiskolaisen kanssa kootakseen omaisuuden itselleen. Sanfransiskolaiset olivat saaneet hänet muodostamaan jonkinlaisen osakeyhtiön määrätyllä pääomalla. Kahdella otteella olivat he »puristaneet» Peterin ulos kokonaan, ja järjestyivät kahden uudella pohjalla, joka tuotti heille hyvän voiton. Palattuaan yhtiökokouksesta aivan ymmällä päästään »selityksistä» ja viisasteluista päätteli Peter, että hän ymmärsi paljon enemmän kvartsisuonista kuin liikeasioista ja prosenteista ja lähti Idahoon koettamaan uudelleen. Siellä hän löysi kuuluisan Antiloopin kidan. Tällä kertaa päätti hän myydä sen heti eikä olla missään tekemisissä sen kanssa omaisuuden siirryttyä toisiin käsiin. Hän teki luovutuskirjan, sai hieman rahaa sitä vastaan ja otti vekselin lopusta. Kun vekseli lankesi maksettavaksi ei hän saanutkaan rahoja, sillä kaivos oli jo myyty kolmannelle. Peterillä ei ollut rahoja alkaakseen käräjöidä. Hän ei ehkä olisi tehnyt sitä, vaikka hänellä olisi ollutkin. Hän tiesi liian vähän — tai liian paljon — laista. Mutta hänellä oli vaistoa ja hän lähti yhtä valtiota idemmäksi, Montanaan, koettaakseen kolmannen kerran. Sen tuloksena oli Eagle Ridge. Ja kolmannen kerran joutui hän huijauksen uhriksi suulaan miehen ja yksipuolisen kauppakirjan vuoksi.
Surullinen, joutava juttu, vai mitä? Mutta juuri sen vuoksi ihmiset ihmettelivät, että Peter yhä eli, ihmettelivät Peterin yhä toipuvaa voimaa, joka teki mahdolliseksi hänen neljännen yrityksensä, ja kammon sekaisin tuntein ajattelivat he hänen iloista luonteenlaatuaan, joka oli hankkinut hänelle, vastoinkäymistenkin päivinä, Onnen Pekan nimen.
Jos he vain olisivat tienneet sen, niin oli kaikkiin näihin ilmiöihin varsin yksinkertainen syy. Peterin ruumiilliseen silmään ei moniin aikoihin ollut kuvastunut muuta, kuin sarja laajoja vuoristoja, suhisevia petäjiä ja ihana Lännen taivas sekä kullankaivajan yksinkertainen hirsimaja. Mutta hänen sielunsa silmässä viipyi yläpuolella äskeisten kuva, jonka hän näki miltei aina. Miltei aina? Hän näki sen aina. Vuorten yli, petäjien välistä, taivaan läpi. Aikojen kuluessa näky selvisi Peterille, kuten kaikki näyt tekevät. Siihen tuli kaksi osaa, kaksi eri alkutekijää, jotka aina esiintyivät yhdessä.
Toinen oli talo, toinen taas tyttö. Talo oli matala, valkeaksi maalattu, vihreine akkunaluukkuineen ja jyrkkine kattoineen. Sen miespihassa kasvoi sireenejä, sirkat siellä elämöivät ja kullankeltaiset perhoset lepattelivat. Sen ääressä oli kivinen, kalsea rakennus, mutta ihastuttavan kotoinen. Tyttö ei ollut kaunis, sellaisena kuin me tyttöjä tunnemme, mutta hänellä oli lujat, rehelliset silmät, leveä otsa, sileät äidilliset nauhat tukassaan ja terve, kotoinen uus-englantilainen luonne, suloinen, jossa oli samaa makua kuin vanhanaikaisessa omenapuussa pitkävipuisen kaivon vieressä. Peter ei voinut saada mitään toimivaltaa taloon nähden eikä myöntymystä tytöltä. Saadakseen molemmat oli hän lähtenyt länteen.
Niihin aikoihin tapahtui kaikki maapallon lännen puoleisessa osassa auringon laskun merkeissä.
»Minä rakastan sinua sydämellisesti, Peter», oli tyttö sanonut, pitäen molempia käsiään hänen olkapäillään, »enkä puolestani välitä rahoista. Mutta minä olen nähnyt liian paljon täällä, — liian paljon onnettomuutta, joka johtuu veloista ja köyhyydestä. Kurjuus ei rakasta niitten seuraa, joita se rakastaa. Mene, koeta onneasi, Peter, rohkeasti ja tule takaisin luokseni.»
»Koetan parastani», vastasi Peter järkevästi. »Tahdon koettaa. Jumala minua auttakoon. Mutta se saattaa kestää kauan. En tiedä. Minulla ei ole sitä taitoa. Olen typerä ihmisten joukossa.»