Tyttö hymyili, suuteli hänen silmiään. »Ihmiset rakastavat sinua, Peter», sanoi hän yksinkertaisesti. »Minä rakastan sinua ja odotan sinua. Vaikka siinä menisi viisikymmentä vuotta, niin sinä tapaat minut täällä valmiina kun tulet.»
Peter tiesi, että se oli totta. Ja sen vuoksi hänen ystävälliset ajatuksensa aina lensivät vermontilaiseen pieneen talonpoikaistaloon, kuten mehiläiset kotiinsa. Nähdessään sen, tuntui hänestä aina kuin akkunan alla kasvavat sireenit tuoksuisivat keväälle. Tyttö istui aina avonaisen akkunan ääressä ja odotti — häntä. Oliko kumma, että hän jäi eloon kun niin moni muu meni perikatoon? Oliko kumma, että hän kesti? Oliko kumma, ettei hänen kärsivällinen sielunsa, verratessaan rakkauden onnea niihin turhan vähiin vuosiin, jotka rakkaus sai odottaa, huomannut asiain tilassa mitään, joka olisi häirinnyt hänen rauhallista mielen kirkkauttaan? Ja kuitenkin olisi aika useammasta tuntunut pitkältä. Ihmiset saattavat löytää sattumalta rikkaan suonen tai kaivoksen ja rikkaus saattaa sanoa jäähyväiset päivälle, jota he tervehtivät köyhää köyhempänä. Samoin saattaa joku voittaa omaisuuksia onnellisella käänteellä vehnämarkkinoissa. Mutta toinen ei niistä ole enemmän kullan etsintää kuin toinenkaan kaupankäyntiä.
Oikeassa kullan etsinnässä on vain normaali korko epävarmuudelle, tavallinen lisäys onnea saada iloita raskaassa työssään toivosta löytää jotakin odottamatonta.
Täytyy tuntea työnsä menestyäkseen. Kappale kalliota, penkereen mutkaus, palanen maata, runsas vesi tai sen puute, nämät ja monet muut ovat niitä merkkejä, joitten mukaan kullanetsijä panee kokoon sen kaavan, jolla hän tekee kultaa. Ja kun kaava on tehty, täytyy se todeta oikeaksi. Se on juuri toteaminen, joka panee selän taipumaan, kärsivällisyyden koetukselle ja jännittää äärimmilleen miehen synnynnäisen himon kultaan. Se on teräksen ja tulen, veden ja ruudin työtä. Kunnes hän voi sanoa »joka oli todistettava», täytyy hänen ammentaa intoa uskonsa varastosta.
Aamulla teroittaa hän poransa ahjossa. Illalla on hän mahdollisesti työn voimalla saanut aikaan pienen pyöreän reiän kallioon, joka täytettynä ruudilla ja sytytettynä tekee reiän laajemmaksi, särkien kallion palasiksi. Palaset täytyy poistaa lapiolla ja hakulla. Kun reikä on tullut kyllin syväksi, täytyy palaset panna sankoon, joka täytyy nostaa maan pinnalle ja tyhjentää. Kuinka pitkän ajan arvelette miehen tarvitsevan kaivaakseen tällä tavalla viisikymmentä, sata jalkaa? Kuinka pitkän ajan kaivaakseen yhden tai kaksi sellaista jokaiseen valtaamaansa maapalaan? Kuinka pitkän ajan kaivaakseen ne lukuisat vaakasuorat kanavat, joita toteaminen vaatii?
Ja sitä paitsi, aika ajoin täytyy kaivosta vaivaloisesti tukea, jotta se estyisi sortumasta ja hautaamasta alleen sekä työn että tekijät — vaikea työ, joka vaatii yhtäpaljon tukkimiehen, kirvesmiehen, merimiehen ja puusepän taitoa. Hänen täytyy tehdä matkoja kaupunkiin, hankkiakseen tarvekaluja ja ruokavaroja. Hänen täytyy keittää ruokansa. Hänen täytyy tavata tovereitaan silloin tällöin tai unehuttaa puhetaitonsa. Vuodet vierivät nopeasti ohi. Hän numeroi päivänsä sen mukaan mitä on saanut aikaan ja se on vähän. Hän mittaa aikansa käyntiensä mukaan leirissä ja näitä sattuu harvoin. Ei ole mikään pieni asia tehdä kolme kultalöytöä — ja menettää ne. Suurempi asia on vielä omata rohkeutta ryhtyä neljänteen.
Eagle Ridge-onnettomuuden jälkeen lähti Peter, yhtä iloisena kuin konsanaan, Wyomingiin koettamaan onneaan vielä kerran.
Hän nousi vuoristoon ja vietti kuukauden katsellen ympärilleen, supisti liikkumisalansa erääseen laaksoon ja rakensi itselleen kämpän asuakseen siinä. Sitten teki hän yleistarkastuksen. Hän meni jalkaisin joka kuiluun, jokaiseen pienempäänkin nurkkaukseen, joka vain oli yhteydessä hänen laaksonsa kanssa, sen pohjalle, joka oli täynnä kiviä, ja seurasi jokaista harjannetta, joka reunusti sitä. Ei mikään välttänyt hänen silmäänsä. Aikanaan tunsi hän joka kielekkeen ja hiekkakasan piirissään. Sitten hän istuutui kämppäänsä ja arvosteli huolellisesti kaikki mahdollisuudet. Elleivät ne sattuneet miellyttämään häntä, olisi hän uudistanut samat työläät toimensa jossakin toisessa laaksossa. Mutta koska ne tässä tapauksessa tekivät sen, päätti hän ryhtyä seuraaviin toimenpiteisiin. Toisin sanoen, hän meni samoille paikoille taas näytehakku ja joukko pusseja mukanaan. Siinä missä hänen kokemuksensa tai arvelunsa neuvoi, särki hän joukon kalliota pengermästä, musersi sen ja pani sitten vanhaan lakanan puolikkaaseen, pudisteli ja jakoi, musersi uudelleen ja uudelleen, kunnes sai jonkinlaisen »keskimäärän» pienessä mittakaavassa. Keskimäärän otti hän sitten kotiinsa, paiskasi sen raskaaseen rautahuhmareeseen, jonka yli hän oli joustavan vesan varaan ripustanut huhmareen nuijan. Vetämällä vesaa vuoroon ylös ja alas musersi hän kvartsinsa hienoksi, kellan valkeaksi hiekaksi. Sitten tärisytti hän kullan erilleen hiekasta.
Ne penkereet, joitten »keskimäärät» täten osoittivat väriä, merkitsi hän kartalleen ristillä. Muutamat paikat jotka eivät osoittautuneet tällä tavalla kultapitoisiksi, mutta joitten ominaisuudet muuten näyttivät lupaavilta, tutki hän edelleen tunkeutuen kerrosta syvemmälle ruudin avulla. Tai saattoi hän myös kuluttaa useampia viikkoja epäsäännöllisen, kaivontapaisen reiän teossa, josta hän kantoi särjetyn kiven pusseissa pykälöityä puuta myöten. Siten kokosi hän enemmän näytteitä. Se on kovaa työtä.
Täten pääsi Peter tuntemaan alueensa ja kun hän tunsi sen perinpohjin ja kun hän oli tehnyt kaikki lukuiset laskelmansa, käsittäen hevoset, räjähdyttämiset ja sortumiset, vasta sitten merkitsi hän valtauksensa. Silloin vasta katsoi hän voivansa alkaa työn.