Hän saattoi olla väärässäkin laskelmissaan. Siinä tapauksessa oli hänellä samat työt edessään jossakin toisessa paikassa. Hänelle oli sattunut sellaista. Joka kullanetsijälle sattuu sellaista. Peterin valtaamia alueita oli neljä kappaletta. Hän alkoi heti työskennellä, näytteitä saadakseen. Jalka jalalta syvenivät kaivokset punaiseen, valkoiseen ja juovikkaaseen maahan. Yksi kerrallaan pistivät sivukanavat hämähäkin jalkojaan kauas malmisuonien repeämiin. Vähitellen täyttyi Peterin tilastopöytä, täällä runsas, tuolla suhteellisen hyvä, täällä taas kymmenen jalkaa huonompaa maata. Päivät, kuukaudet jopa vuodetkin vierähtivät ohi. Tuli kesä ja meni samassa ukkosilmoineen, jotka kokoontuivat Harneyn luona, levittäytyivät pitkinä, mustina vöinä ja syöksyivät rankkasateina ja rakeina maahan, josta ne sitten preerian kuuman ilman vaikutuksesta haihtuivat olemattomiin.
Syksy tuli kirkassilmäisenä ja vienotuulisena ja häipyi riutuen metsäpalojen savuun. Talvi vilisti ohi uhaten koko ajan napaseutujen tuulilla, mutta jollakin ihmeellisellä tavalla ne jäivät tulematta. Se peitti vuoret lumellaan, teki varjopaikat jääkylmiksi ja lämmitti hopeankarvaisen aurinkonsa valolla. Toinen kevät oli jo tulossa. Samoinkuin kaikki muutkin, se keimaili aikansa kuin nuori tyttö sulhaselleen. Se hymyili Lännen auringon lailla, rypisti silmäkulmiaan äkillisillä lumituiskuilla, jotka olivat omituisessa ristiriidassa vuoren rinteillä orastavan vihreyden kanssa. Se kiipesi hitaasti preerialta solien seinämille, samassa tahdissa preerialla puhkeavien nuppujen kanssa, vihdoin kohottaakseen moninaiset äänensä vanhaksi, mahtavaksi lauluksi, joka iloitsi uuden rakkauden ja uusien kaipausten syntymästä.
Sanoinko kaikki muut? Ei, ei aivan kaikki. Peterille tämä erikoinen kevät oli jotakin harvinaisen kaunista. Sen loiste oli hieman kirkkaampi, sen värit hieman tuoreemmat, sen taivas syvempi ja sen laulut soivat heleämmin kuin minkään muun kevään, joita hän tunsi. Sillä hän oli tyytyväinen. Hänen omaisuutensa arvo oli osoittautunut varmaksi. Eräänä kirkkaana, koleana päivänä kokosi hän kaikki poransa ja hakkuunsa ja rekensä ja vei ne kaikki leiriin, jossa hän ne asetti ovea vasten. Se oli hänen tapansa merkitä sanat: »joka oli todistettava».
Kaivos oli rikkaampi kuin hän oli uneksinutkaan. Sittenkin istui hän päivällispöydässään yhtä iloisena, yhtä levollisena ja tyytyväisenä kuin ennenkin. Kun on odottanut niin kauan, niin kärsimättömyys nukkuu luonnollista untaan ja herää uskomattoman hitaasti. Ulkona näki hän auringon paistavan ensikerran moneen viikkoon ja kuuli honkien soivan loppumatonta lauluaan. Sisällä rätisi ja säkenöi takkavalkea, hänen kattilansa kehräsi kuin kissa pankolla. Peter oli väsynyt, väsynyt, mutta tyytyväinen. Hänen unelmansa oli lähellä toteutumistaan.
Lopetettuaan ateriansa, nousi hän ylös ja tutki itseään pienessä peilissään. Sitten hän teki sen vielä kerran. Sen tehtyään astui hän raskaasti takaisin pöydän ääreen, istuutui ja painoi kasvonsa käsiinsä. Kun hän oli katsonut ensi kerran peiliin, oli hän huomannut harmaan karvan tukassaan. Katsoessaan toistamiseen huomasi hän, että niitä oli monta. Äkillisesti hätkähtäen totesi Peter, että hänestä oli tullut vanha. Hän otti taskukirjansa välistä vanhan, haalistuneen valokuvan. Oliko hänkin tulossa vanhaksi?
Oli kauheata ajatella sellaista muutosta. Mikä pitkä aika olikaan kulunut hukkaan häneltä ja valokuvassa olevalta. Ei Jumala itsekään voinut antaa hänelle sitä ja sen mahdollisuuksia takaisin. Tähän saakka oli hän perustanut kaikki nuoruuteensa, tästälähin täytyi hänen katsoa taakseen, hakea sieltä kaikkea sitä mitä olisi saattanut olla, mutta jota ei koskaan tule ja jokainen sydämen lyönti vei häntä yhä kauemmaksi heidän yhteisten ilojensa taannehtivastakin harhakuvasta. Hän ja tyttö eivät enää koskaan voisi alkaa nuorina elämäänsä. Heidän täytyi ottaa elämä kylmänä muotissaan, valmiiksi muovailtuna.
Toistensa kehitykseen vaikuttamisen ilo oli heikäläisiltä kielletty. Sensijaan täytyy heidän löytää toisensa, heidän täytyy jännittää tuhannet hellyyden säikeet sen kuilun poikki päästäkseen, jonka kärsivällisyyden vuodet olivat heidän välilleen särkeneet, kuilu jota ei koskaan olisi pitänyt syntyä. Molemmat kaipasivat he hellyyttä, säälittävän voimakkaasti. Peter heitti peilin huolimattomasti pöydälle. Sitten otti hän taas valokuvan käteensä. Ovatko vuodet saattaneet muuttaa häntä yhtä paljon? Jos niin on, niin hän tuskin tuntisi tyttöä enää.
Odotuksen surkeat vuodet! Hän ei ollut niistä ennen välittänyt, mutta nyt ne olivat kauhistuttavat.
Taaksepäin katsoessaan näytti hänen väsymätön uurastelunsa kallioineen ja hakkuineen suuremmalta kuin se olikaan. Hänen kärsivällisyytensä, joka oli luonnollinen tulos hänen luonteenlaadustaan, muistutti miestä, joka riippui epätoivoisena köydessä ainoastaan tahdonvoimansa äärimmäisellä ponnistuksella. Peter tunsi riippuvansa köydessä niin lujasti, ettei hän voinut ajatella mitään muuta, ei kerrassaan mitään. Hän tunsi suurta halua laskea irti.
Entä mitä nämät vuodet olivat tytölle merkinneet? Sisäisen tulensa avulla, joka niin äkkiä oli valaissut pimeimmätkin komerot hänen olennossaan, näki hän miltei kaukonäkijän selvyydellä. Millaista sen on täytynyt olla. Hän näki hänen vanhenevan samoin kuin hän itsekin, mutta yksitoikkoisuuden synkässä välinpitämättömyydessä. Hänellä ei ollut samaa kaiken täyttävää uurastusta, joka hänen omat päivänsä oli täyttänyt tulevaisuuden unelmilla. Vuodenajat sivuuttivat hänet yhä enemmän samanlaisina, hieman vain valjumpina vuosi vuodelta. Oliko hän ehkä jättänyt laskemisen jo? Ei, Peter tiesi sen kyllä. Mutta hänen säälittävä elämänsä! Pesua, harjaamista, paikkaamista, paikkaamista, harjaamista ja pesua aivan loppumattomiin. Tänä päivänä oli hän tekevä samaa kuin eilen, huomenna tekisi hän samaa kuin tänään. Huomenna?