Nuori kullankaivaja seurasi toverinsa katseen suuntaa räikeästi valaistua joukkoa kohti. Sitten, aivankuin hän ei olisi ollut varma siitä, oliko hän nähnyt oikein, katsoi hän uudelleen.
»Ketä sinä tarkoitat?» kysyi hän hämmästyneenä.
»Tuota, punaisissa. Hän —»
»Pyh!» sanoi Lännen mies vastustamattomasti.
»Mitä nyt?» kysyi Idän mies, katsoen häneen epäilevin silmin.
Toinen tukahdutti naurunsa puoleen väliin ja kävi heti juhlallisen näköiseksi.
»Suo anteeksi. Ei mitään», vakuutti hän lyhyesti. »Jatka!»
Tyttö punaisissa seisoi varpaillaan penkillä suuren lampun alla. Hän piti pientä kämmentään vinosti lasin yli ja puhaltamalla sitä vastaan koetti sammuttaa lamppua. Hänen kasvonsa olivat hyvin totiset ja punaiset. Toisinaan lehahti lampun liekki korkealle ja hän sieppasi silloin kätensä pois sievällä liikkeellä, harmistuneena siitä, että se oli kärventää sen. Joukko miehiä seisoi hänen ympärillään ja taputti käsiään hänelle. Kaksi muuta miestä pidätti tanssipaikan isäntää, joka koetti estää sitä.
»Katso nyt tuota tyttöä» jatkoi Idän mies, »hänhän on niin sievä ja raikas ja viaton kuin vuoristoruusu. Hän on nuori ja ajattelee, että se on hauskinta aikaa elämässä eikä mitään muuta. Jonakin päivänä hän on havaitseva, että se on muutakin. Se on kauheata, sen minä sanon.»
Lännen mies katseli ystävänsä innosta punoittavia kasvoja ääneti hymähtäen.