Soitto alkoi uudelleen. Kullankaivajat lähtivät kukin taholleen kirjavapukuisten naistensa luo ja kietoen käsivartensa heidän vyötäisilleen puristivat heidät aivan lähelleen, ikäänkuin näyttääkseen omistusoikeuttaan koko maailmalle. Hikoovia seremoniamestareita, omatekoisia ja humalassa, lensi sinne tänne, koettaen saada katrilliin jonkinlaista järjestystä muistuttavaa sen osien vaihtuessa. Kaikki hankasivat jalkojaan permantoon kärsimättömästi.
Tanssi alkoi melun ja iloisen sekasorron merkeissä. Bismarck Anne lisäsi iloisuutta. Hänellä oli äärettömän hauskaa ja miksikäs ei. Hän oli ottanut kolme lasia whiskyä ja Luoja oli antanut hänelle vilkkaan luonnonlaadun ja merkityksettömän määrän itsekunnioitusta. Sitäpaitsi oli hänellä terve ruumis, kuuma veri, ja hän välitti vähät seurauksista. Huvittelu miellytti häntä, liikunnon aikaansaama kiihoitus ja humalan ihana huumaus värisytti hänen olentonsa joka hiventä. Hän ei uskonut mitään, mikäli hän tiesi. Jos hänen olisi ollut tehtävä selvää uskostaan, niin olisi se näyttäytynyt äärimmäisen yksinkertaiseksi. Elämä tulee niitten tykö, jotka osaavat elää sen kaikki mahdollisuudet, eikä niitten luo, jotka sen kieltävät.
Annella oli paljon mahdollisuuksia ja hän käytti niitä nopeassa tahdissa. Hän tunsi melkein fyysillisesti riemun sykähtelyn ympärillään ja siitä hän kohosi vielä korkeampiin ilopiireihin. Hän oli juonut kolme lasia ja hänen päänsä ei ollut luja. Hänen jalkansa liikkuivat kepeästi ja hänen liikkeensä olivat sangen varmat. Hän oli juuri päässyt siihen mielentilaan, joka soi hänelle tuon onnellisen välinpitämättömyyden siitä, mitä seuraava hetki tuo tullessaan, tai tuon yhtä onnellisen huolettomuuden seurauksista, jota hyveellinen ihminen ei koskaan pääse kokemaan. Aistimukset painuivat alimmille asteille — liikettä ja melua. Huone oli täynnä nopeasti pyöriviä olentoja. Melu oli loppumaton ja naisten nauru kohosi kimakkana sen yli, aivan kuin vihuri myrskyn yllä.
Anne liikkui kaiken keskellä kuin kohtalon kontrolloija ja mihin hän tulikin, näytti se hänestä ainoalta varmalta pisteeltä pyörivässä kuvasarjassa. Miehet tanssivat hänen kanssaan, mutta he olivat merkityksettömiä miehiä. Eräs pyysi häntä tanssimaan kanssaan, mutta Anne pysähtyi katsomaan erästä nuorta miestä, joka eläimellisesti huohotti pullistuvin poskin, jotenka mies kirosi ja jätti hänet mennäkseen jonkun toisen tytön luo. Huohottavan nuorukaisen yläpuolella tanssi valoja, vihreitä ja punaisia. Anne jäi vakavana katselemaan niitä.
Ihmiset, huone ja äänet näyttivät hänestä tulevan puuskittain. Puuskien välillä ei Anne tiennyt muuta kuin sen, että hän oli onnellinen, ennen kaikkea onnellinen. Aivan kuin sattumalta miehet suutelivat häntä ja hän joi, mutta nämä asiat eivät varsinaisesti eronneet valoista ja tietoisuuden puuskauksista. Anne alkoi ottaa kaiken luonnollisena, hänelle tulevana.
Jonkun ajan perästä pysähtyi Anne taas katsellakseen outoja valoja. Mutta tällä kertaa ne eivät olleetkaan punaisia tai vihreitä, vaan oranssin värisiä, pitkinä vihaisina leimauksina, kuin nauhat, joita äkkiä puretaan ilmaan ja taas yhtä äkkiä keritään takaisin. Melu taukosi ja sitä seurasi sorina. Hetken erotti hänen samea näkövoimansa selvästi huoneen, jossa oli aivan hiljaista, nurkassa viruvan miehen ja lattialle hitaasti kasvavan punaisen lätäkön. Joku työnsi hänet ulos ovesta muitten kanssa ja hän alkoi astua tarkoituksettomasti, epävarmasti leveää katua.
Hän tunsi hämärästi eron tanssisalin kuuman ilman ja ulkoilman lämmön välillä. Suuret vuoret, tähdet ja talojen varjot tulivat ja menivät hänen silmissään samalla tavalla kuin melu ja väki tanssisalissa. Hän sai päähänpiston kävellä, ja se vallitsi hänen mielessään yli kaiken muun ja hän ryhtyi siihen suurella kiihkolla.
Kuinka kauas ja mihin suuntaan hän käveli, se ei merkinnyt mitään. Liikkeessä ollessaan oli hän onnellinen. Kun hän pysähtyi, tunsi hän itsensä onnettomaksi. Ja niin jatkoi hän kävelyään kaupungin leveiltä kaduilta suuren solan läpi vuoristossa, ylös pitkää heinäistä laaksoa, joka kääntyi hitaasti ja nousi vähitellen ja seurasi joen rantaa, kunnes hän vihdoin tapasi itsensä pienestä sananjalkaa kasvavasta notkosta Iron Creek solan luota. Hän työnsi sormensa hajalle menneen tukkansa läpi ja tunnusteli pukunsa kiiltävää pintaa. Kaukana yllään näki hän tähtien heiluvan. Vihdoin valtasi hänet päähänpisto nukkua, aivan samoinkuin kävelemisen ajatuskin oli tullut. Hän vaipui polvilleen, epäröi hetken ja pani sitten, huoahtaen kuin väsynyt lapsi, päänsä pehmeää, pyöreätä käsivarttaan vasten ja sulki silmänsä.
Yökehrääjä lopetti surullisen huutonsa. Muutamat pienet linnut sirkuttelivat unisesti. Itäisten vuoristojen takana alkoivat tähdet himmentyä ja lempeä yötuuli, joka oli tuullut kautta pimeyden, painui nukkumaan. Luonnon ovela taikuri alkoi muovailla päivän kuvaa, tuoden esille luomansa tummista kätköistään, vetäen ne nähtäville pimennoista, ikäänkuin luoden ne uudestaan. Uutta elämää liikehti kaikkialla. Taivaan korkeus näytti olevan täynnä sitä ja kaikki laaksot ja niitten haaraumat nostattivat yltäkylläisyytensä mahtavassa kuorossa ylistämään vastavalkenevaa aamua.
Nainen liikahti unisesti ja heräsi, nakaten tukkansa kasvoiltaan. Unen puna pani hänen poskensa hehkumaan. Se tuli ja meni hitaasti nuoren auringon valaistuksessa, kilpaillen loistossa milloin hänen pukunsa silkin kanssa, milloin taas vuoriston punatulkun kanssa, joka räiskytteli puron vesiä sateenkaareksi. Hän kuuli lirinän ja meni sinne. Punatulkku peräytyi varovasti, äänettömästi. Anne polvistui puron rannalle ja huuhtoi sen jääkylmällä vedellä kasvonsa ja kaulansa, toisena punatulkkuna, toisena villinä oliona, joka sykki ja värisi uutta elämää. Sitten hän oikaisi ihanan ruumiinsa täyteen pituuteen ja katsoi ympärilleen.