Aamu virtasi hänen lävitseen kuin joki ja jätti hänet puhtaana. Luonnon silmäin edessä ja luonnon lukemattomien luomusten edessä seisoi hän yhtä puhtaana kuin hekin. Hän oli käynyt meluavissa paikoissa, mutta niin oli suohaukkakin tehnyt kohotessaan komeasti liikkumattomin siivin. Hän oli ryöminyt liassa ja hän oli pörröinen, rähjääntynyt ja likainen; samoin oli tulilintukin tehnyt ryöpytessään suomudissa, mutta se oli pessyt puhtaiksi höyhenensä ja lauloi nyt luojan ylistystä lähimmässä näreen latvassa. Nainen veti keuhkonsa täyteen aamua. Hän venytteli itseään hitaasti, laiskasti, lihaksen kerrallaan ja seisoi sitten entistä pitempänä ja vapaampana. Viime yön irstailu, toisten ja pahempien öitten irstailut, hapon kaltaisesti syövyttävä julkeus, joka on pahempi kuin itse synti, kaikki ne olivat kadonneet menneisyyteen, joka oli kuollut, hävinnyt ja haudattu ainaiseksi. Nykyisyys yksin oli tärkeä, ja se esitti hänet puhtaana luonnolle. Kun hän seisoi siinä kirkassilmäisenä, miettivänä ja hehkuvana, tukka hajalla ja heinän korret riippuen hänen vaatteissaan, näytti hän suurisilmäiseltä enkelilapselta, joka vastikään on tullut maan päälle. Hänestä aamu oli suuri ja ihana kuin uni, jonka on nähnyt ja johon on herännyt, jotakin epätodellista ja katoavaa. Hänen sydämensä aukeni sille ja hän tunsi itsessään hellyyttä kauneutta kohtaan, ja se on lähintä sukua pyhille kyynelille.
Hänen siinä uneksien seistessään näytti luonnolliselta, että siihen vielä yhtyisi toinen inhimillinen olento ja tulisi osaksi siitä. Näytti luonnolliselta, että se olisi mies, nuori mies ja että hänen tuli olla kaunis ja rohkea. Näytti luonnolliselta, että hän pysäyttäisi hevosensa nähdessään Annen. Niin välttämätöntä se oli, niin tiukasti liittyvää lempeään taivaaseen, vuoriston kasvaviin varjoihin ja elämöiviin oraviin nähden, että tyttö seisoi liikkumattomana katsoen häneen suu hieman auki, sanattomana. Hän oli vain osa, pieni osa kaikesta. Hänen hienot, ruskeat silmänsä, pitkä, kähärä tukkansa ja kasvojensa rusketus ei merkinnyt hänelle enempää kuin auringon valon leikki Harney-vuorilla.
Sitten hän kannusti hevostaan ja ratsasti pois ja jotakin tytön sielussa särkyi. Unimaailmasta riistettiin tyttö raa’asti menneisyyteensä. Auringon valo katosi hänen silmistään, häipyen vähitellen ilman kultaloistosta, lintujen laulu hävisi, ja puron lirinä muuttui kosken vihaiseksi pauhuksi, joka syytti maailmaa sen pahuudesta. Aamu pakeni. Kaukaa, kauempaa vielä kuin Harney, kauempaa kuin taivas, katsoi vieraan silmä säälien häntä. Hänen syntinsä ei enää ollut ruumiillista. Se oli koskettanut hänen sieluaan. Sen sijaan, että se vain olisi ollut sattuma, tuli siitä olotila, joka sitoi hänet, ja josta hän ei voinut irtaantua. Yhtäkkiä näki hän erotuksen. Hän vaelsi pimeydessään ja mies, kirkkaine sieluineen vaelsi valkeudessa. Hän heittäytyi käsilleen maahan ja itki katkerasti, puristaen heinää käsissään syntiensä tuskassa.
Silloin kuului uusi ääni ilmassa. Hän nousi istumaan ja kuunteli. Käänteen takaa kuuli hän kimakan äänen lausuvan runomitalla. »Ja sinun huoneesi ja valtakuntasi on pysyvä, iankaikkisesti ja sinun istuimesi on vahva oleva iankaikkisesti», messusi ääni.
»Herra auttaa niitä jotka lankeevat ja kohottaa niitä, jotka ovat sorretut». Puhuja astui näkyviin. Hän oli niitä vanhanaikaisia vaeltavia saarnaajia, joita silloin tällöin näki vuoristossa ja jotka olivat täynnä kiihkoa ja innostusta ja matkasivat paikasta toiseen jalkaisin, pauhaten enemmän helvetin tulta kuin taivaan autuutta, puolihupsuja, mutta täysin tosissaan. Hän oli riutuneen näköinen. Hän oli puettu kiiltävän mustaan, pitkään takkiin, joka oli napitettu tiukkaan ja hänen kenkänsä olivat tomuiset ja näyttivät liian suurilta huolellisesti käärittyjen housunlahkeitten alla. Vanhanaikainen majavannahkainen lakki oli työnnetty taaksepäin hänen kapealta otsaltaan, jonka alta kiilui kaksi eloisaa, tuimaa haukansilmää. Hartioillaan kantoi hän kepin varassa kangaspussia. Hän astui innokkaasti eteenpäin. Ei voinut kuvitella mitään sen mahdottomampaa kuin tuo koomillinen olento vaatimattomassa vuoriseudussa. Mutta sitä voimakkaamman vaikutuksen teki hän tytön hämmentyneeseen sieluun. Hän odotti innokkaasti saarnaajan seuraavia sanoja.
Tämä astui tuimana kivien välissä ja puhui tarmokkaasti, voitonvarmana:
»Kaikkien silmät vartoovat sinua ja sinä annat heille ruuan aikanaan.
»Sinä avaat kätesi ja tyydytät kaikki elävät olennot.
»Herra on oikeudenmukainen kaikissa teissään ja Hän on pyhä kaikissa teoissaan.
»Herra on läsnä niitä, jotka häntä avuksi huutavat, totuudessa häntä avuksi huutavat.»