Silver Jack puhutteli jo vihaisesti ponnistelevia hevosiaan. Hänen toverinsa oli painunut tylsän äänettömäksi.
He eivät tienneet, että metsän uumenista eräs mies kiiruhti keskeyttämään heidän matkaansa, eräs mies, joka kiiruhti käymään käsiksi tähän uuteen harmiin yhtä auliisti kuin hän olisi ryhtynyt poistamaan leivän puutetta kämppäkunnassa tai parantamaan sairautta hevosissa. He matkasivat rauhallisina edelleen.
Äkkiä ilmaantui jostakin heidän edestään tielle mies. Hän seisoi siinä äänetönnä, liikkumattomana, raskaat hartiat eteenpäin kumarassa, katsellen lähestyvää rekeä tutkimattomilla oravansilmillään. Kun tulokkaat olivat saapuneet muutaman jalan päähän miehestä, pysähtyivät hevoset itsestään.
»Hei, Darrell», tervehti Silver Jack, kiskoen esille istuimen alla olevaa lekkeriä. »Sinua minä juuri halusin tavata.»
Tiellä seisova mies ei vastannut.
»Ota ryyppy», tarjosi Jack, saatuaan lekkerin vihdoin esille.
»Sinä et saa tuoda tuota whiskyä kämpälle», sanoi Darrell.
»Oh, tottahan toki», vastasi Silver Jack keveästi, toivoen rauhallista ratkaisua asialle. »Sitä ei ole niin paljoa edes, että mies siitä humaltuisi. Maistahan, Darrell, se on aika hyvää tavaraa.»
»Minä tarkoitan, mitä sanoin», vastasi Darrell. »Sinun täytyy palata jälkiäsi takaisin.» Hän tarttui hevosia suupieliin ja alkoi kääntää niitä.
»Kuulehan!», huusi Silver Jack. »Annahan hevosten olla rauhassa, senkin kääpiö! Anna niitten olla, sanon minä!» Rekipeitto lensi syrjään ja Silver Jack ryhtyi nousemaan reestä.