Metsä oli tyhjä. Ei kuulunut kirveen kilahtelua, ei ajomiesten ailahduksia, eikä kaatuvan hongan ryske häirinnyt hiljaisuutta. Fitz Patrick ymmärsi yskän. Hän tiesi, että miehet olivat seuraavan ajotien varrella, nähdäkseen mitä hän tekisi, kokoontuneina vihdoin julkisesti näyttämään vihamieltään, jota he koko talven olivat kypsyttäneet. Hän tiesi sitäpaitsi, että useimmat heistä olivat osaksi humalassa, osaksi aivan häikäilemättömiä ja että hän itse oli yksin. Siitä huolimatta lähti hän, lopetettuaan omantunnontarkan mittaamisensa ensimmäisellä ajotiellä, toiselle ajotielle.
Siellä, kuten hän oli arvannut, olivat miehet odottamassa pahaenteisen äänettöminä, silmät verestävinä juopottelusta ja vihasta. Fitz Patrick ei ollut huomaavinaankaan heitä, vaan ryhtyi työhönsä.
Järjestelmällisesti, harkiten teki hän työtä. Kun viimeinen viiva kynällä oli vedetty ja taulukot napsahtaneet kiinni, astui Karkea Sasu esiin.
»Oletteko lopettanut merkinnän tässä paikassa?» kysyi pomo pehmeällä kissan äänellä.
»Olen», vastasi Fitz Patrick lyhyesti.
»Sitten olette unohtanut merkitä yhden tukin.»
»En suinkaan.»
»Tuossa on yksi tukki merkitsemättä.»
»Minä hylkäsin sen.»
»Ja miksi?»