Vallan pian alkoi polku polveilla viileään, vihreään, suureen metsään. Barbara pani päivänvarjostimensa kokoon ja kantoi sitä kainalossaan, kannatellen samalla kädellä hamettaan, etteivät helmat maata viistäisi. Hän oli nyt olevinaan ylhäinen markiisitar Fontainebleaun metsissä. Pienistä pensaikoissa olevista aukoista saattoi hän puitten välistä nähdä auringonpaisteisia läikkiä ja vihreitä varjoja. Barbara käyttäytyi koko ajan siten, kuin puitten lomitse koska tahansa ilmestyisi ritari, joka uljaasti töyhtöhattuaan heilauttaen osoittaisi hänelle alamaista ihastustaan. Hän suoritti vastaukseksi sorjan niiauksen, taivuttaen sievän päänsä alaspäin ja luoden kauniit silmänsä ylös.
»Niin, se unelma on, suloinen unelma lemmen» hyräili hän hameenhelmansa maata viistäessä.
»Möööö», kuului äkkiä kauhistuttavana läheisestä tiheiköstä.
Barbara pudotti päivänvarjonsa, tapasi molemmin käsin sydänalaansa ja huusi. Pensaikosta törrötti häntä kohti kaksi kaltaista, uteliasta korvaa, kaksi suurta, ruskeaa silmää katsoi häneen peljästyneinä ja värisevät sieraimet laajenivat kauhusta. »Möööö», mörähti hirvi taas ja katosi pitkin joustavin hypyin näkymättömiin.
»Oh!» huudahti Barbara, »sinä hirvittävä olio. Miten sinä peloititkaan minua.»
Hän nosti päivänvarjonsa maasta ja jatkoi matkaansa mieli hieman järkytettynä ja mietti hirven äärimmäisen tahditonta käyttäytymistä. Tie tuntui vähitellen käyvän vaikeakulkuisemmaksi. Jonkun ajan perästä katkaisi sen kaatuneen lehmuksen latva. Barbara katseli ympärilleen. Hänhän ei ollut tiellä ensinkään.
Se oli jo selvästi harmillista. Barbara tunsi oikein suuttuvansa. Hän kokosi hameensa tiukkaan nilkkojen ympäri ja koetti raivata tietä pensaikon läpi oikealle. Pensastoa oli paha kulkea ja vielä pahempi oli orjantappuraa kasvava läikkä. Vihdoin eräs häijy kanto repäisi reiän hänen harsohameeseensa. Se oli sietämätöntä.
Barbara polki oikein jalkaansa suutuksissaan. Hän olisi tahtonut itkeä, ja hän päätti tyydyttääkin halunsa heti kun vain pääsisi tielle taas. Vähän ajan perästä loppui sitten pyökkimetsä, jota hän oli kulkenut tähän saakka ja vastaan tuli kapea suo. Silloin Barbara teki tyhmän teon — hän koetti mennä suon poikki.
Alussa kulki hän varovasti, pitäen silmällä hamettaan. Siihen tuli ainakin tusina reikiä. Sitten astui hän pienen kultaisen kenkänsä sammaleen läpi mustaan veteen. Kolmasti löi jäykkä lehtikuusen oksa häntä aivan vasten kasvoja. Kun hän vihdoin astui toiselle puolelle sadan jalan levyistä suota oli hän luopunut hameen kannosta ja oli kauhean näköinen.
»Minun mielestäni sinä olet oikein häijy», huudahti hän metsälle hemmoitellun lapsen tavoin. Sitten hän pidätti henkeään säikähtäessään hiljaisuutta ympärillään.