Metsä oli äkkiä muuttunut epäystävälliseksi. Sen hyväntahtoisuus oli jollakin tavalla häipynyt. Jokasuunnalla näytti se samanlaiselta — suoria korkeita runkoja, pajukkoa ja varvikkoa. Se oli sulkenut hänet joka puolelta viheriän muurin sisään, kääntyipä hän minne päin hyvänsä oli hän näköjään aina vain saman pienen lehtimajan sisällä.
Säikähtäneenä, mutta päättäväisenä lähti hän nopeasti astumaan siihen suuntaan, jonka hän uskoi johtavan ulos siitä. Pensaat takertuivat häneen nyt estelemättä. Hän tunkeutui orjantappura-, paju- ja orapihlajapensaitten läpi yhtä uljaasti. Harsohame oli surullisen näköinen, kirjohattu oli tahrainen ja nurin päässä ja rohkeat pikku puolikengät korkeine korkoineen olivat likomärät. Ja äkkiä, kun auringon varjot alkoivat käydä hyvin pitkiksi loppui häneltä päättäväinen urhoollisuutensa kokonaan. Hän pysähtyi. Kaikkialla hänen ympärillään oli vain samoja korkeita, suoria runkoja, samoja pensaikkoja ja samoja varvikkoja. Ne eivät vaihtuneet ensinkään. Turha toivoakaan.
Hän istahti maahan, antautui kokonaan pelkonsa valtaan ja itki, peljästyneen lapsen tavoin nieleskellen nyyhkytyksiään. Mutta sittenkin muisti hän aika ajoin pyyhkiä vetisiä silmiään naurettavan pienellä batistinenäliinallaan.
Pikku Barbara rukka, hän oli eksynyt.
2.
Hetken perästä tunsi hän vaistomaisesti, että joku seisoi hänen lähellään. Hän katsahti ylös.
Se joku oli mies. Nuori mies. Barbara näki heti kolme seikkaa, nimittäin, että nuorella miehellä oli ystävälliset, harmaat silmät, jotka katselivat häntä huvitettuina, että nenäliina, jonka nuori mies oli sitonut kaulaansa, oli puhdas ja että hänen leukansa piirteet olivat tavallista hienommat ja selvemmät. Tarkkaava näkijä olisi huomannut vielä lisää, nimittäin että hänellä oli pyssy kädessä ja raskas kantamus selässä, että hänellä oli vyötäisillään raskassisältöinen vyö ja mokkasiinit jalassa, että hänen sininen takkinsa, vaikka se olikin kulunut, oli puhdas ja että hänen hipiänsä oli ruskea kuin petäjänkylki. Barbaralle ei ollut mitään hyötyä sellaisista yksityiskohdista. Silmät olivat ystävälliset, leuka voimakas ja sen jalopiirteisyys ilmaisi gentlemannin. Ja Barbara oli juuri ystävällisen gentlemannin tarpeessa. Tietämättään työnsi hän terävää leukaansa eteenpäin ja hymyili ihastuttavasti.
»No, nyt on kaikki hyvin, eikö niin?» sanoi hän.
»Se ilahduttaa minua», vastasi mies, yhä enemmän huvitettuna. »Ja hetki sitten oli kaikki hullusti. Mitä on tapahtunut.»
»Olen eksynyt», vastasi Barbara niin tyytyväisenä kuin hän olisi sanonut: »Minun kenkäni ovat hieman tomuiset.»