»Mutta mitä me sitten teemme?» huudahti hän, tyyneytensä menettäneenä.
»Teidän täytyy viedä minut kotiin!»
»Voinhan koettaa», sanoi mies alistuen kuin kuolemaan tuomittu.
Hänen äänensävynsä vaikutti.
»Mitä te sitten ehdotatte?» kysyi Barbara.
»Että leiriydymme tähän», ehdotti mies tyynesti, aivan kuin se olisi ollut ainoa mahdollisuus.
»Oh», huudahti Barbara säikähtyneenä. »Ei ikänä! Minä pelkään metsää.
Se on märkä ja kylmä. Minulla on nälkä ja minun kenkäni ovat läpimärät!»
»Minä vartioin teitä koko yön pyssy kädessä», sanoi toinen. Laitan teille teltan ja keitän teille illallisen ja teidän jalkojenne ei tarvitse olla kylmät eikä märät hetkeäkään kauemmin kuin itse tahdotte.»
»Eikö teidän kotinne ole lähempänä?» kysyi Barbara.
»Minun kotini on siinä, missä yö minut kulloinkin yllättää», vastasi nuori mies.
Barbara mietti. Tämähän alkoi käydä vallan pelottavaksi. Hän tiesi, että hän kylmässä yössä saisi kuoleman taudin. Mutta minkäpä hän nyt sille mahtoi!