»Ei, älä sure tukkaa päästäsi minun vuokseni, kyllä minä vielä selvitän välini Karjuvan Dickin kanssa.»
Sinä yönä siirsin isäntäni neuvosta vaatekaappini ja matkakirstuni makuuhuoneeni oven eteen ja makasin valveilla kuunnellen kuinka kaupunki tuntui huojuvan perustuksillaan. Jokaisen erikoisen tuiman räjähdyksen kuuluessa luulin Jimmyn selvittelevän välejään Karjuvan Dickin kanssa.
Seuraavana vuonna, mutta hieman aikaisemmin, kävin tuossa samaisessa puutavarakaupungissa. Huutavana vastakohtana edelliselle käynnilleni oli se seikka, että kadut nyt olivat aivan tyhjät.
Hotellin isäntä tunsi minut, ja kun olin peseytynyt ja syönyt, lähestyi hän minua ja virkkoi:
»Teillähän on koko päivä käytettävänänne, miksi ette ota hevosta ja lähde katsomaan suurta tukkiruuhkaa? Siellähän on jokainen, joka vain kynnelle kykenee.»
Vastaukseksi tiedusteluuni, kertoi hän sitten: »Tukit ovat ruuhkautuneet tuolla ylempänä joen mutkassa ja pahasti ovatkin. Miehistö on ollut sen kimpussa jo toista viikkoa ja viime yönä kävi Darrell hakemassa lisää dynamiittia. Sitä kannattaa käydä katsomassa. Sen rintapuoli on lähemmä kolmekymmentä jalkaa korkea ja vesi on noussut kovasti joessa.
»Darrell?» sanoin minä kuullessani nimen.
»Niin. Hän on jälkijoukon esimies tänä vuonna. Ehkäpä teitä haluttaa käydä katsomassa sitä.»
»Luulenpa vain», myöntelin minä.
Kuljin hevosellani hitaasti pehmeähiekkaista tietä suunnattomien männynkantojen keskellä ja läpi keväisten kauniiden tammimetsien, kunnes vihdoin tulin aukeamalle, johon oli pystytetty kaksi suurta telttaa ja jossa näkyi valtavalla hirsitulella jättiläiskattila ja kuivausrakkineet toisen tulen ääressä. Lihava kokki, välttämättömässä lurppalierisessä huopalakissaan, kaksi paljaskäsivartista keittäjätärtä ja siinä seitsemänkymmenen korvissa oleva »kokkipoika» olivat ainoat näkyvissä olevat elävät olennot. Toinen keittäjättäristä suostui ottamaan huomaansa hevoseni ja minä lähdin painamaan idästäpäin kuuluvaa säännöllistä keksien ääntä kohti.