Jouduin vihdoin eräälle parikymmentä jalkaa joen pinnasta olevalle tasaiselle paikalle. Puolentusinaa katsojaa oli siinä ennestään. Heidän joukostaan ei voinut olla huomaamatta erikoisesti erästä pitkää, laihahkoa, leveähartiaista nuorta miestä, joka oli puettu yksinkertaiseen, mutta hieman rypistyneeseen liikemiehen pukuun ja jonka voimakkaat, selväpiirteiset kasvot ja jäntevät kädet olivat vahvasti auringon paahtamat. Seuraavassa tuokiossa katsoin jo ruuhkaa.
Sen etupuoli nousi, kuten isäntäni oli sanonut, noin kolmisenkymmentä jalkaa jyrkästi -vedenpinnasta kuin tuhatsarvinen hirviö. Sen takana painoivat sitä lukemattomat tukit, jotka olivat pakkautuneet näköjään selvittämättömäksi rykelmäksi, niin kauas kuin silmä kantoi. Eräs lähelläni seisova mies ilmoitti minulle, että sen pää oli noin kolmen peninkulman päässä. Sen alta pursusi vaahtoava joen vesi, jota ei mikään muu voima kuin tuollainen tukkien paljous olisi voinut vastustaa.
Nelikymmenmiehinen joukko askarteli ruuhkan kimpussa. He puskivat keksinsä vastahakoisiin tukkeihin, vetivät ja työnsivät, väänsivät ja pyörittelivät yhden kerrallaan virtaan, joka ne vei mukanaan. Sitä he olivat tehneet jo kokonaisen viikon. Tähän saakka ei heidän ponnistuksensa olleet saaneet paljoakaan aikaan, mutta kerran pääsisivät he kärsivällisesti uurastaen käsiksi ruuhkan lukkoon. Silloin rykelmä sulaisi kuin sokeri veteen ja silloin oli kunkin pelottoman työskentelijän pelastauduttava kiireimmän kaupalla sortuvan ruuhkan alta kuivalle.
Katseeni liukui miehestä mieheen ja pysähtyi viimein Dickey Darrelliin. Hän seisoi pystyyn nousseen tukin kaltevassa päässä, josta hän saattoi seurata koko näytelmää. Hänen pienet kolmikulmaiset kasvonsa suorakaiteen muotoisine kulmakarvoineen olivat työn jännityksestä kalpeat, ja hänen pikisilmänsä näyttivät leimuavan sellaisella rajulla voimalla, että ne saivat niitten katseen kohtaaman miehen hypähtämään kuin häntä olisi kuumalla hiilihangolla kolhaistu. Sitten viime käyntini olin kuullut Dickey Darrellista enemmänkin ja iloitsin saadessani tilaisuuden nähdä Morrison Daly’n parhaan uittajan työn touhussa.
Ruuhka näytti olevan aivan hajoamaisillaan. Puolen tunnin jännittävän odotuksen perästä näytti se yhä olevan hajoamaisillaan, jotenka istuuduin erään kannon päähän. Silloin vasta ensi kerran huomasin erään toisenkin tuttavan, joka käytteli keksiään aivan esimiehen korkean persoonan lähettyvillä.
»Hei», sanoin itsekseni, »sepä somaa. Olisipa hauska tietää joko Jim Powers on maksanut velkansa. Ja jos niin on, kuinka hän työskentelee niin lähellä Karjuvaa Dickiä ja niin hyväntuulisena!»
Puolen päivän aikaan tulivat miehet rannalle päivälliselle. Painoin neljännesdollarin kokin yksityistaskuun ja sain vatsani täyteen minäkin. Aterian jälkeen lähentelin viimevuotista tuttavaani.
»Hei, Powers», tervehdin häntä. »Arvaan, ettet tunne minua enää!»
»Varmasti», vastasi hän sydämellisesti. »Mutta olet täällä hieman liian aikaiseen tänä vuonna!»
»Eikö mitä, tämä on parempaa nähtävää kuin sorvauskilpailut.»