Tarjosin hänelle sikarin, jonka hän heti vaihtoi maissipiippuunsa.
Istuuduimme erään puun juurelle.
»Mahtaa olla komea näky, kun ruuhka hajoo», sanoin minä.
»No siitä saat olla varma», vastasi hän. »Mutta se on kerrassaan kiusankappale. Vanhalla Jim Shearerillakin olisi tämän kanssa täysi työ päästäkseen selville missä sen lukkohirret sijaitsevat. Olemme saaneet sen liikkeelle jo kolme kertaa, mutta se on aina uudelleen mennyt lukkoon. Näyttää siltä kuin se voisi hajota millä hetkellä tahansa.»
Me keskustelimme monenlaisista asioista. Vihdoin rohkenin käydä pääasiaan.
»Huomaan, että vanha ystäväsi Darrell on esimiehenä täällä.»
»Niin on», vastasi Jimmy Powers kuivakiskoisesti.
»Asiasta toiseen. Joko ne viimekesäiset kalavelat on sovittu Darrellin kanssa?»
»Ei» vastasi Jimmy Powers. Sitten hän hetken perästä lisäsi: »Ei vielä.»
Vilkaisin häneen ja näin että hänen leukansa sai saman ilmeen, joka minua viime kesänä oli miltei säikähdyttänyt. Sitten, nähdessään minun kasvoni, sai hän taas entisen poikamaisen ilmeensä.
»Poikaseni», sanoi hän, nousten jaloilleen, »nuo piikkien arvet tuntuvat vieläkin jalassani. Ja panehan visusti mieleesi yksi asia: Dickey Darrell saa sen vielä maksaa.» Hänen kasvonsa tummenivat äkillisestä vihanpuuskasta. Se mitä hän sitten sanoi, ei ollut paljasta manailua. Se oli todellista kiroamista ja siinä ilmeni sammumaton viha.