»Montako heitä on?» kysyi hän Billyltä.
»Yksi ainoa», vastasi postinkuljettaja.
»Minä toimitan asian yksin», ilmoitti Alfred.
Nähkääs, Alfred tunsi hyvin omat heikkoutensa. Hän ei koskaan osannut tehdä suunnitelmaa toisten läsnäollessa, vaan alistui aina vaistomaisesti toisarvoiseksi tekijäksi. Mutta kun toisten suunnitelmat olivat menneet myttyyn, osasi hän toisten haaksirikkoumasta järjestää mitä tehokkaimman uuden toimintamenettelyn. Käsilläolevassa asiassa piti hän parempana järjestää oman mielensä mukaisen menettelytavan ja senvuoksi hän tahtoi toimia yksin.
Siihen aikaan tunsivat ihmiset jo Alfredin. He eivät panneet vastaan.
»Sataa lunta», huomautti eräs ainaisia vieraita kapakan ovella.
Lännessä niitä on aina pari kolme joka yhteiskunnassa.
»Satuloikoon joku pojista kimoni», sanoi Alfred äkkiä ja alkoi tutkia aseitaan salongin lampun valossa.
»Ethän aikone lähteä tänä iltana!» kysyivät läsnäolevat epäilevinä.
»Aion kyllä. Lumeen jää hyvät jäljet, mutta huomenna ne ovat jo peitossa.»
Ja niin lähti Alfred yksin, yöllä, lumimyrskyssä, ainoankaan tähden tietä näyttämättä, etsimään yksinäistä jälkeä äärettömällä preerialla.