Hän suoritti Billyn ja keltanokan kolmentunnin matkan hieman enemmässä kuin tunnissa, sen vuoksi, että se oli parhaasta päästä alamäkeä. Siten oli rosvolla ilmeisesti neljän tunnin etumatka, joka kuitenkin väheni sillä ajalla, joka häneltä meni laatikon murtamiseen, sitten kun Billy vaunuineen oli edennyt turvallisen matkan päähän. Tapahtumapaikalla oli varma merkki Buchissa, murhatussa viestinviejässä. Alfred otti selvän siitä että mies todella oli kuollut, mutta ei hukannut enempää aikaa hänen vuokseen. Miehet saivat seuraavana päivänä ottaa hänet haltuunsa. Alfred kävi taas satulaan ja lähti suoraan itään, vaikka Billyn puheen mukaan rosvo oli lähtenyt pohjoiseen.
»Hän on yksin», puheli Alfred itsekseen, »hän ei siis kuulu Black Hankin joukkueeseen. Hänellä ei ole mitään syytä lähteä pohjoista kohti ja jos hän menee etelään, täytyy hänen mennä South Porkin kautta ja se vie kaksi viikkoa aikaa. Rosvotut setelit ovat numeroidut ja vanhalla Wells-Fargolla on numerot tiedossaan. Hänen on vaihdettava setelit, jotta ei joutuisi kiinni. Siis menee hän Pierreen.»
Alfred pani kaiken tämän tuumailunsa varaan ja ratsasti silmät ummessa itäänpäin. Onneksi oli maaston aaltomaisuus kyllin selvä ja määrätty, joten hän saattoi noudattaa aikomaansa suuntaa jotenkin hyvin, aina kello kolmeen saakka aamulla. Silloin loppui lumimyrsky ja tähdet alkoivat yhdessä kelmeän kuun kanssa näkyä. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin oli hän joen varrella.
»Ylös vaiko alaspäin?» kysyi Alfred miettien itseltään. Yöllinen ilma sai päättää asian. Koko yön oli tuullut kovasti luoteesta. Vapaasti käyvä hevonen pyrkii enemmän tai vähemmän poikkeamaan tuulen suunnasta saadakseen päänsä myötätuuleen. Alfred oli koko yön tahallaan vastustanut tätä pyrkimystä, mutta hän arveli, ettei rosvo paon hälinässä ollut muistanut ottaa sitä seikkaa huomioon. Sen sijaan, että hän olisi ohjannut hevosensa suoraan itään Pierreä kohti oli hän arvatenkin väistynyt enemmän tai vähemmän etelään. »Alaspäin» päätti Alfred.
Hän laskeutui satulasta ja alkoi taluttaa hevostaan joen suunnassa, mutta parin sadan jalan etäisyydellä siitä, otettuaan ensin selvän siitä, että uomassa vielä virtasi hieman vettä. Huomionsa tehtyään nyökkäsi hän tyytyväisenä päätään.
»Hänestä ei jää mitään jälkiä ennenkuin vasta lumen tulon aljettua», tuumi hän, »ja luonnollisesti ei hän arvaakaan, että minunlaiseni mutakuono on hänen kintereillään itäänpäin. Siis ruokailee hän heti kun sattuu veden ääreen. Tuossa on vesi.»
Tämä näytti tyydyttävän Alfredia täydelleen. Hän kävi jalkaisin, löytääkseen helpommin jäljet. Hän pysytteli kahden sadan jalan päässä joesta, jotta hänen hevosensa ei haistaisi toisen läsnäoloa ja hirnaisemalla ilmaisisi hänen tuloaan. Vähän ajan kuluttua tapasi hän jäljet. Hän jätti hevosensa siihen ja seurasi jälkiä jalkaisin joen uomalle. Uoman reunamalla kurkisti hän varovaisesti laaksoon.
»Onpa sinulla sisua!» huomautti Alfred itsekseen. »Jos minä olisin leikkimässä sinun leikkiäsi, niin kyllä minä olisin ollut varovaisempi.»
Pakolainen oli ilmeisesti otaksunut olevansa turvassa, sillä hän oli oikein leiriytynyt. Hänen molemmat hevosensa kaapivat ja kalvoivat heinää laakson pohjalla. Itse oli hän valmistanut itselleen lämpimän nurkkauksen ja nukkui siinä ainoastaan yhden huopapeiton alla, vaikka lämpömittari osoitti hyvän joukon alapuolelle nollan. Asia oli ollut varsin yksinkertainen. Hän oli tehnyt joen penkereeseen pitkän ja kuuman nuotion ja kun hän oli kypsä nukkumaan, oli hän siirtänyt valkean muutaman jalan kauemmaksi kulmauksesta ja paneutunut makuulle tulen lämmittämälle paikalle penkereen ja nuotion väliin. Hänen pyssynsä ja revolverinsa oli asetettu käden ulottuville.
Alfred osasi hiipimällä tappaa hirven, mutta hän ei yrittänytkään hiipiä Lännen tapoihin tottuneen miehen kimppuun. Sen sijaan hiipi hän hyvään turvapaikkaan ja lasketti huolellisesti yhden winchesteri-kuulan noin kuusi tuumaa miehen korvan juuresta. Mies heräsi äkkiä ja ojensi vaistomaisesti kätensä asetta kohti.