»Laske kädet alas», komensi hän. Hän jäi miettimään työnsä tulosta.
»En ensinkään pidä tästä — sidottuna edestäpäin. Astu käsivarsiesi välistä koko mies.» Mies epäröi. »Astu sanon minä», sanoi Alfred tiukasti, samalla kutitellen vankia pitkällä veitsellään.
Toinen väänteli ja käänteli kummallisesti, mutta onnistui vihdoin viemään ensin toisen ja sitten toisen jalkansa sidottujen ranteittensa välistä. Alfred sitoi hänen kyynärpäänsä yhteen takaapäin.
»Nyt sinä kelpaat», hyväksyi hänet Alfred iloisesti. »Katsokaamme nyt hieman ruokavarojasi.»
Kaksi litteää kiveä parin tuuman päässä toisistaan tekivät uunin virkaa ja paistinpannu aukon kohdalla, jonne nuotion liekit leiskuivat sekä tinakuppi muodostivat rosvon koko keittiökaluston. Alfred pisti vieraanvaraisesti hieman leipää ja kahvia sen entisen omistajan suuhun.
»Ei sen vuoksi, että se olisi niin tarpeellista», huomautti hän, »mutta minä olen ylen helläsydäminen».
Aterian jälkeen pani Alfred toimeen lyhyen ja tulosrikkaan saaliin etsiskelyn ja löysi sen vieraan satulapussista, joka oli ujostelematta jäänyt auki.
»Olet varmaankin ensikertalainen näissä hommissa, vieras», huomautti poliisipäällikkö. »Satulassasihan on paljonkin parempia piilopaikkoja kuten rajaus ja satulannuppi. Onko sinulla mitään pientä ratsastusretkeä vastaan?»
Mies pudisti päätään. Hän oli pysytellyt synkän äänettömänä koko hauskan toimituksen ajan.
Alfred ja hänen vankinsa nousivat vihdoin satulaan ja ratsastivat pohjoiseen. Heti kun he olivat kiivenneet laakson jyrkän seinämän, ajoivat he peräkkäin, vieras edellä ja vieraan hevonen muodostaen uskollisen jälkijoukon. Siten joutui rosvo ensimmäisenä näkemään Siouxintiaani-joukon, joka pysähtyi silmänräpäykseksi eräälle kaukaiselle mäelle. Luonnollisesti Sioux-intiaanit näkivät myös hänet. Hän ilmoitti havaintonsa Alfredille.