»No, ne eivät ole vihamielisiä», sanoi Alfred.
»Nämä villit ovat varmasti vihamielisiä», pani vieras vastaan. »Älkää erehtykökään niiden suhteen. Minähän vasta toissapäivänä anastin heiltä tuon kirjavan hevosen», ja hän viittasi peukalollaan takana tulevaa hevosta.
»Ja sinä leiriydyit», huudahti Alfred äärimmilleen hämmästyneenä.
»Sinunhan täytyy olla kerrassaan hullun.»
»En ollut nukkunut rahtuakaan kolmeen yöhön», selitti vieras, ikäänkuin anteeksipyytäen.
Hän kohosi aimo askeleen Alfredin silmissä.
»Olipa sinulla rohkeutta, kun sellaisissa olosuhteissa suunnittelit vielä postin ryöstöä.»
»Olin päättänyt ryöstää sen ja minähän sain sen», vastasi vieras itsepäisesti.
Villit näyttäytyivät seuraavan kukkulan laella, ainoastaan puolen mailin päässä ja tulivat miehiä kohti. »Arvelen, että tarvitset käsiäsi», sanoi Alfred yksinkertaisesti ja ratsastaen hänen viereensä irroitti rosvon kädet yhdellä veitsen viilaisulla. Mies ojensi molemmat kätensä ulos ja sitten ylös verrytelläkseen jäseniään ja hyppäsi maahan. Alfred laskeutui samoin satulasta. Molemmat sitoivat sitten muitta mutkitta hevostensa päät lähelle etujalkojen nilkkoja ja istuutuivat sitten selät vastakkain preerialle. Kullakin oli uusinta mallia Winchesteri ja pari Colt-revolveria, joihin sopi myöskin Winchesterin panokset.
»Montako panosta?» kysyi Alfred.
»Viisikymmentäkaksi», vastasi vieras tutkittuaan varastonsa.