»Seitsemänkymmentä minulla», ilmoitti Alfred. »Minä kuljen aina täysissä varusteissa.»
Kumpikin järjesti eteensä pienen puoliympyrän muotoisen patterinsa. Heidän käytettävissään ilman uudelleen latausta oli neljäkymmentä kahdeksan laukausta.
Kun intiaanit olivat lähestyneet noin neljänsadan jalan päähän valkoisista miehistä, pysähtyivät he. Alfred nousi ja kohotti kättään heitä kohti kämmen eteenpäin rauhan merkiksi. Vastaukseksi tuli laukaus ja valtava karjunta.
»Sanoinhan teille», huomautti vanki.
Alfred palasi takaisin ja istuutui. Villit, yksitellen eroten joukosta, lähtivät ratsastamaan vinhaa vauhtia alati pienenevässä ympyrässä. He karjuivat kovasti. Silloin tällöin he myös ampuivat. Jälkimmäistä toimitusta aronmiehet seurasivat korvat tarkkaavina, sillä heidän harjaantuneelle kuuloaistilleen puhui kukin laji ampuma-aseita omaa kieltään — vanha suusta ladattava Remington ja raskas Sharpin viisikymmentä, kukin niistä ilmaisi heti itsensä. Kuulat eivät herättäneet heidän mielenkiintoaan ensinkään. Kaksi maassa istuvaa miestä oli sangen pieni maali intiaaneille, jotka puhdistamattomilla pyssyillään ja nelistävän hevosen selästä ampuivat neljänsadan jalan etäisyydellä.
»Tuo joukko ei ole täkäläisiä», päätteli Alfred. »Heillä ei ole tusinaakaan takaaladattavia.»
»Eiköhän ole parasta ampua yksi heistä», ehdotti vieras, asettuen polvilleen.
»Älä ole hullu», neuvoi Alfred, »vaan käy auttamaan.» Hän oli tyytyväinen asiain tähänastiseen tilaan ja kaivoi jäistä maata veitsellään. Kepeä lumi oli miltei kokonaan tuiskunnut mäen laelta pois. Vieras totteli.
Nähdessään mitä miehet tekivät, käänsivät intiaanit hevosensa suoraan heitä kohti ja tekivät hyökkäyksen. Noin kahden sadan jalan päähän tultuaan alkoivat winchesterit puhua. Alfred ampui kahdesti ja vieras kolmasti. Silloin ympyrä särkyi ja hajosi ja lasketti ohi.
»Montako sait?» kysyi Alfred ammattimiehen harrastuksella.