»Kaksi» vastasi vieras.
»Kaksi täälläkin», lisäsi Alfred.
Aivan läheltä kuuluva liikehtiminen, valitus ja potkiminen sai molemmat miehet äkkiä kääntymään. Kirjava hevonen oli kaatunut ja potki hurjasti. Alfred meni sen luo ja pisti veitsensä sen kurkkuun säästääkseen ammuksiaan.
»Lähde liikkeelle, toveri», sanoi Alfred. Toinen lähti. Siten saivat he turvan ainakin yhdeltä suunnalta. Intiaanit olivat nostaneet kauhean mölyn nähdessään hevosen kaatuvan. Nyt, kun kukin sotilas tuli määrätylle paikalle pysäyttivät he hevosensa ja muodostivat jälleen yhtenäisen ryhmän. Alfred ja rosvo tiesivät vallan hyvin, että tämä liike uhkasi heitä vakavammalla hyökkäyksellä kuin se välinäytös, josta he äsken verrattain helposti olivat selviytyneet. Intiaani on äärimmilleen laumaihminen kun on kysymyksessä avotaistelu. Hän saa paljon rohkaisua huutamisesta, hevosten kavioitten kapseesta ja runsaitten kotkansulkien heilunnasta. Mutta piiristä hyökkäys on liian yksilöllistä sopiakseen intiaanin makuun.
Intiaanit olivat nyt selvillä vastustajistaan. He tiesivät olevansa tekemisissä kokeneitten kanssa. Miesten käytännöllinen menettely sitoessaan hevostensa päät nilkkoihin ja heidän taitonsa huomata helpoin puolustusmenetelmä oli varmaankin jo herättänyt heissä epäluuloja. Sitä vahvisti yhä heidän erinomaisen tarkka ammuntansa. Mutta he saivat varmuuden asiasta siitä pikkuseikasta, että miehet, huolimatta hyökkäyksen tuimuudesta ja kiihotuksesta, olivat ampuneet ainoastaan muutaman laukauksen ja nekin vasta aivan läheltä. On sangen vaikeata pidättyä ampumasta ylimalkaan kun niin monta maalia tarjoutuu silmälle yhtäaikaa. Mutta se on myös yhtä kohtalokasta. Villille on muutama harhalaukaus suuri rohkaisu ja ne näyttävät jatkuvan kerran aljettuaan. Harhalaukaukset kuolettavat tyyneyden ja itseluottamuksen ja ne viekoittelevat vihollisen tuumaa lähemmä sitä taistelun halun rajaa jonka toisella puolella viisauden sijalle astuu murhaamisen halu. Intiaani on mitä varovaisin ja viekkain sotilas, ennenkuin hän tulee raivoksi ja hän on mahdollisimman häikäilemätön sen jälkeen. Muutamassa silmänräpäyksessä oli neljä heistä muuttanut autuaille metsästysmaille ja loput jäivät, pääsemättä lähemmä saalistaan miettimään sitä tosiasiaa.
Hyökkäys alkoi. He ratsastivat samaa hurjaa vauhtia, jota he käyttivät puhvelinmetsästyksessä, yhtä äkillistä, kauhistuttavaa ja uhkaavaa kuin musta ukkospilvi myrskyn siivillä ja kuten sekin, näytti heidän peloittavuutensa ja nopeutensa kasvavan sitä mukaa kuin he lähenivät. Kukin ratsastaja taivutti itseään hevosensa kaulaan saakka ja ampui — oikean kuulasateen, joka, vaikka se menikin liian korkealta, kuitenkin vinkui ilkeästi ilmassa. Hevoset ojentelivat kaulojaan ja aukoivat punaisia kitojaan ja panivat pienet jalkansa liikkumaan niin nopeasti, että ne muistuttivat elävästi junan ohi kiitävää säleaitaa. Ja kepeä lumi tuiskusi pyrynä heidän takanaan.
Kumpaistakaan miestä ei kiihoitus saanut nousemaan polvilleen kuolleen hevosen takaa. He tiesivät, että nyt oli tullut tärkeä vaihe taistelussa ja he ampuivat varmasti ja nopeasti, keskittäen koko tarmonsa varmaan tähtäykseen. Ensimmäinen intiaani koetti saada hevosensa hyppäämään edessä olevan esteen yli, mutta pieni eläin kieltäytyi oudosta yrityksestä, väisti vasemmalle, törmäsi muihin intiaaneihin ja yhtyi muuhun ohi painaltavaan sotilasvirtaan. Siinä sekasorrossa joutui Alfred tyhjentämään viimeiset panoksensa winchesteristään ja onnistuikin haavoittamaan erästä hevosta. Potkiva ja kiljahteleva hevonen tarjosi hetkellisen, mutta erinomaisen suojan poliisipäällikölle. Sarja räiskyviä laukauksia hänen kuusipiippuisestaan keskelle epäröivää intiaanijoukkoa mursi hyökkäyksen. Itsesuggeroitu kiihoitus laukesi ja intiaanit kääntyivät ja ratsastivat ohi.
Rosvo oli myös omalta osaltaan onnistunut tappamaan hevosen muutaman jalan päähän väliaikaisesta varustuksesta, ja estettyään täten suoranaisen yliratsastuksen makasi hän kyljellään ja tyhjensi siinä asennossa ensin toisen ja sitten toisen revolverinsa päin uhkaavinta turmiota. Alfredin huomiokyky ja oikean siiven heikkous pakotti nämäkin villit pakosalle. Ihme kyllä, ei kumpainenkaan miehistä haavoittunut pahemmin, jokunen naarmu vain muistutti taistelun tulisuutta, mutta heidän vaatteensa ja tanner heidän ympärillään oli täynnä kuulien jälkiä. Omituista oli myös, että rosvon toinen hevonen oli säilynyt hengissä vähän matkan päässä, jonne se taistelun tuoksinassa oli työntynyt. Alfred nousi ja toi sen takaisin. Sitten molemmat miehet tekivät kuolleista hevosista ja satuloista kolmion muotoisen rintavarustuksen itselleen.
»Tällaista ryöppyä en kestä toista kertaa», huomautti rosvo vetäen syvän henkäyksen.
»Eivät he sitä pyydäkään toistamiseen», vastasi Alfred viisaana.