»Bâ, minä pelkään, että ukko huomaa tämänkin. Minä luulen, että hän pitää teitä täällä niin kauan, että metsälinnut kasvavat suuriksi ja lentävät.»
»Minua ei vartioida», sanoi nuori mies kiihkeällä äänellä; »minä hiivin pois jo ensi yönä.»
»Se ei kelpaa», intti Picard. »Mitä te teette? Ajatelkaa, joku metsänjuoksija tappaa teidät paikalla. He saavat hyvän syyn, eikä teillä ole mitään, millä tapella. Te nukutte, ukko lähettää paljon, paljon intiaaneja. He vissisti löytävät. Bâ, jos hän lähettää teidät ulos, silloin hän lähettää vain kaksi intiaania. Te ehkä voitatte ne, minä en tiedä. Non, mon ami, jos te lähdette niin, ettei ukko tiedä, niin pitää olla karbiini. Sitten on vähän toivoa. Bâ, jos teillä ei ole karbiinia, niin pitää olla pikku metsälintuja ja vaan kaksi intiaania jälkiä seuraamassa.»
»En siis voi saada rihlaa.»
»Ja ukko vissisti lähettää teidät ulos, kun on liian myöhä saada muonaa metsästä. Niin minä luulen. Se ei ole teille hauska.»
Ned Trentin silmät olivat aivan mustinaan ajatuksista. Äkkiä hän kohotti päänsä.
»Minä pakotan hänet lähettämään minut matkaan nyt paikalla», hän vakuutti luottavasti.
»Kuinka se tapahtuu?»
»Minä puhun hänelle pötyä ja suututan hänet niin, ettei hän eteensä näe. Ehkä hän silloin lähettää minut oitis matkaan.»
»Kuinka saatte hänet niin suuttumaani?» kysyi Picard uteliaana.