»Välittäkää te siitä, kunhan se vain tapahtuu.»
»Bâ oui», mutisi Picard, »hän vihastuu hyvin äkkiä. Minä luulen, se tuuma on koko hyvä. Te hyvin helposti saatte hänet suuttumaan. Ja hän ehkä lähettää teidät ulos heti — tai ehkä ampuu teidät siihen paikkaan.»
»Hyvä ystävä, teen sen silläkin uhalla.»
»Bâ oui», ja Akilles Picard kohautti olkapäitään, »se on yksi shanssi.»
Hän alkoi kiertää toista paperossia.
V luku.
Kun talviasemalta tulleet kauppiaat olivat lähteneet ulos, istui Galen Albret ajatuksiinsa vaipuneena kokonaista viisitoista minuuttia, ennenkuin työnsi tuolinsa taapäin ja asteli toiseen huoneeseen. Tämä oli pitkä, matala, jykevälaipioinen ja silmään pistävän erilainen kuin kokoushuone. Lattia oli verhottu tummilla matoilla, nurkassa oli vanhanaikainen piano; seinäin yksitoikkoisuutta lievensivät taulut ja kirjahyllyt; lamput ja ikkunat olivat verhotut; avaralla pöydällä oli naisen käsityölaukku ja teeneuvot. Vain turkiksien miltei barbarisen runsauden, suunnattoman lietensä ja laipiota kannattavain jykeväin parrujen puolesta huone erosi tavallisen varakkaan perheen vierashuoneesta.
Galen Albret vaipui raskaasti nojatuoliin ja soitti kelloa. Kutsua totteli pitkä, hieman etukumara englantilainen palvelija, jolla oli moitteeton poskiparta ja tylsät vetiset silmät. Aseman päällikkö sanoi hänelle:
»Haluan puhutella neiti Albretia.»
Virginia tuli hetken kuluttua huoneeseen.