Vuodenajat vaihtuivat hänen silmäinsä edessä, tylyinä kaikki, yksi sulasta lyhyytensä huolesta alakuloisena. Lyhyen, rehevän kesän kuluessa intiaanit tulivat nahkojaan myymään, talviasemain hoitajat lepäämään ja Englannista laiva sen keralla ne tarveaineet ja korut, jotka hän jo vuotta aikaisemmin oli tilannut. Tuota pikaa oli taas kaikki poissa, häipynyt erämaahan, palannut suureen tuntemattomaan maailmaan. Satoi lumi; jäätyivät joki ja lahti. Kummia Peräpohjan miehiä hiipi ääneti kaupanhoitajan ovelle hylkeennahkoja ja lihaa tuoden. Katkera rautainen pakkanen iski kyntensä Peräpohjaan, autiuden tyyssijoihin. Kuin haamut ajelehtivat siitä ohi peuralaumat revontulien kaarroksessa; hirvi ylväänä ja uhmaillen asteli rannalla mahtavin askelin; sudet ulvoivat näkymättömissä, taikka juoksentelivat joen rannoilla kuin koirat järjestyneissä laumoissa. Yöt ja päivät paukkuivat, jylisivät jäät. Yöt ja päivät liedet puhkuivat uhmaansa pakkaselle, jota eivät kyenneet lannistamaan, autiuden kansan kumartaessa niskaansa talven hirmuvallan alla.
Sitten kevään suuri rynnäkkö jääpatoumuksineen ja hirmuineen, Moose pauhaavana riehuen, tulvapurot nousemassa, kyynäräkaupalla paisumassa, kunnes aivan saavuttivat hänen isänsä kynnyksen, öisin kummat haltijat liikkeellä ulvomassa, parkumassa, paukkumassa ja voivottelemassa jään ja veden äänin. Intiaanilainen imettäjä oli niistä kaikista kertonut — hyvästä Manuaboshosta ja pahasta Nenauboshosta — kertonut supattavalla ojibwa-murteellaan, jonka kaiku oli kuin metsän lauhimpien äänien.
Ja vihdoin veden äkkinäinen aleneminen; maan uljas, kiihkeä pukeutuminen uusiin lehtiin, mehukkaihin ruohoihin, tuoksuruusujen ja vuokkojen hekkumaan. Tuulen henki lauhtuneena, tuhannet laululinnut maasta ilmaan pyrähtämässä, villihanhi joikumassa voitonriemuaan. Ja taivaalta paistamassa Pohjolan helteinen kesäaurinko.
Silloin palasivat erämaista »brigadit» turkiksineen, nuo talviasemain karkaistut kauppiaat, ja hehkuttivat mielikuvituksen laulujensa salaperäisellä, autiolla viehätyksellä. Lyhyen kesäkauden, joka loppui lyhyeen kuin kaakon siiven välähdys rannan varjossa, asema oli vilkkaana ihmisvilinästä. Intiaanit pystyttivät wigwaminsa virran mutkan alle leveille niityille; puoliveret kuljeskelivat joukosta joukkoon väläytellen kirkkaita hampaitaan ja viekkaita mustia silmiään kenelle kulloinkin asia vaati; kauppiaat loivat jäykkiä silmäyksiä pienen mustan piippunysänsä takaa ja päästelivät lyhyitä lauseita paksuista mustista parroistaan. Kaikkialla oli iloista hälinää — viulun vingutusta, naurua, laulua; kaikkialla iloisia värejä — matkustavain erämiesten punavöitä, puoliverien helmikirjaisia mokkasineja ja säärystimiä, »brigadin» viittoja, Kri- ja Ojibwaintiaanien vaihtelevia pukuja. Niinkuin orjantappurain kukat suon reunoilta tämä vuoden lyhyt kukoistusaika katosi. Jälleen yöt pitenivät, jälleen hiipi pakkanen ainaisen lumen mailta ja taas ulvoivat sudet karuilta autiomailta.
Neito seisoi nyt nilkkojaan myöden vihannassa ruohossa, päivä valeli häntä paisteellaan ja ulapalta kantoi humiseva tuuli virralle suolaisen henkäyksen kiihotusta. Hänen pukunsa oli harmaata villakangasta, hän oli avopäin. Hienot hiukset liehuivat ohimoilla kellervinä kuin kypsä vehnä ja varjostivat pohjattoman tummia silmiä. Tuuli oli tuonut hänen vaalealle ja kainosti ruskahtavalle iholleen vähän samaa väriä kuin oli huulilla. Huulien helakka puna ei huomaamatta haalistunut muun ihon väriin, kuten yleiseen, vaan oli yhtä kirkasta reunoihin saakka; silmät olivat suuret ja katseettomat. Toinen käsi lepäsi kirjaillun pronssisen kenttätykin perällä.
Mc Donald, kaupanjohtaja, kulki asemarakennuksesta varastohuoneeseen, jossa hän joka päivä teki intiaanien kanssa vaihtokauppaa; aseman toinen skotlantilainen, neidon isä Galen Albret, koko tämän seudun ylipäällikkö, kulki edestakaisin aseman verannalla valkoista partaansa sivellen; hirsiaidan luona nuori Akilles Picard vihelteli suurelle kuoville vastauksia; kirkolta asteli niityn poikki pieni Crane, anglikanisen kirkon lähetyssaarnaaja, ja tirkisteli lyhytnäköisillä vaaleilia sinisilmillään. Joen uomasta kuului kalkutusta Sarnierin intiaaneineen tilkitessä pitkän ranta-kauppaveneen saumoja. Impi ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään. Hän haaveksi, oli vaipunut muisteluihin.
Hänen solakan vartalonsa viivoissa, sen asennossa tuossa vanhan tykin vieressä vanhan joen rannalla oli jalon veren suloutta, sääty-ylväyttä. Olihan isä koko tämän seudun yksinvaltias, jota sen kaikki ihmisolennot pelkäsivät, rakastivat, tottelivat. Matkaan lähtiessään hän kulki ylpeästi kuin keskiaikainen lääniherra; ja kun hän oli kotona, niin hänen luonaan käytiin Albanysta, Kenogamista, Missinaibiesta, Mattagamista, Abitibistä — kaikilta Pohjolan joilta saakka ohjeita saamassa. Kaikki väistivät hänen kulkiessaan, hänen pienintä sanaansakin toteltiin. Kodissa noudatettiin ylimyksellisiä seurustelumuotoja, ja kodin valtiatar oli tämä tytär. Huomaamattaan tytär oli tottunut armollisena käskemään. Hän tiesi hymynsä, sanansa, tiesi omankin arvonsa. Mutta olikin hänen valtakuntansa suurempi kuin moni Euroopan maa. Tyynenä, puhtaana, ylevänä hän liikkui alamaistensa keskellä.
Ja tämän valtakunnan valtijattarena hän esiintyi, kun talossa oli vieraita, istui isoisena upean hopeisen pöytäkaluston takana, komppanian kuuluimman löytöretkeilijän, Sir George Simpsonin, muotokuvan alla, jakeli vankkoja erämaan ruokia sirolla kädellä, kuunteli keskustelua itse vaieten ja lopulta suurella yhteiskumarruksella jätti seuran soitellakseen vienon surumielisiä, muualla ammoin unhotettuja lauluja vanhalla pianolla, jonka »Lady Head» monta vuotta sitten oli Englannista tuonut, vieraitten sillä välin ilostumistaan ilostuessa juodessaan täyteläistä portviiniä ja poltellessaan kypsiä Manila-sikareja, joita komppania ilmaiseksi antoi virkamiehilleen. Kahvia juotaessa seuralla taas oli ilo ihailla, kuinka viehättävän luontevasti hän esiintyi vallasnaisena, vanhan maailman tapaan. Semmoisia vieraita ei kuitenkaan ollut monta, eivätkä he käyneet usein. Yksi oli Mc Tavish, jonka asema, Rupert's House, oli kolmen päivämatkan päässä koillisen puolessa; toinen Fort Albanyn Rand, jonka luo oli viikon matka luodetta kohti; ja vielä Fort Georgen Mault, joka oli kymmenen päivämatkaa vielä näitäkin kauempana. Kaikki he olivat harmaantuneet komppanian palveluksessa. Heidän mukanaan tulivat apulaiset, enimmäkseen englantilaisten ja skotlantilaisten perheitten nuorempia poikia, joilla oli suunnaton kunnioitus komppaniaa ja vielä suunnattomampi ylipäällikkönsä tytärtä kohtaan. Kerran parissa kolmessa vuodessa saapuivat Winnipegistä tarkastajat kuuden sylen kanooteissaan, upeissa turkeissaan, punaiset liput pitkällä vettä viistäen. Silloin pääasemalla juhlittiin ja tanssittiin, tehtiin iloisia huviretkiä, pohdittiin yhteisesti tai yksityisesti tärkeitä asioita, vakavia arvokkaita neuvoja, varotuksia, käskyjä. Sitten he taas menivät menojaan. Ypöyksinäisyys hiipi jälleen totutuille tiloilleen.
Neito haaveili. Hän koetti muistella. Etäisiä, puoleksi unhotettuja kuvia, urheita kohteliaita miehiä, siroja kauniita naisia, mitä kaikkea lienee piillyt hänen mielikuviensa pilvissä. Hän oli kuulevinaan heidän äänensä kuin kosken pauhun alta, kuin etäiset tiuvut, jotka heikosti helisevät tuulen takaa, kuinka he surkuttelivat häntä, huudahtelivat hänen tähtensä; he väikkyivät hänen mielessään hämärinä, vaihtuvina kuin sumuhunnut tai varjokuvat kuutamoisessa auteressa, kumartuen hänen puoleensa kirkkain loistavin silmin, täynnään myötätuntoa pientä tyttöstä kohtaan, jonka piti lähteä niin kauas pois tuntemattomaan maahan; hänellä oli heistä tunne kuin tuulen henkäyksestä yön hiljaisuudessa, hyväilyistä, syleilyistä, korkeista jäähyväisnosteluista. Yhden hän käsitti tunteellaan selvään — uljaan nuorukaisen, joka oli nostanut hänet kaikkien nähtäväksi. Yhden hän näki selvään — kastesilmäisen, suloisen naisen, joka oli hänelle kuiskannut rakkaita, katkonaisia sanoja. Yhden hän kuuli selvään — lempeän äänen, joka sanoi: »Jumalan rakkaus olkoon kanssasi, sydänkäpyseni, sillä pitkä on matka edessäsi ja monta päivää kuluu, ennenkuin jälleen olet Quebecissä.» Ja neidon kasvot äkkiä vettyivät ja kirkastuivat, sillä tämä pohjola oli sangen ikävä maa. Hän levitti kätensä väsähtäneesti.
Sitten hän laski käsivartensa alas, hänen silmänsä suurenivat, hän taivutti päätään eteenpäin, kuuntelevaan asentoon.