Hän oli puhunut levollisesti, mutta sangen vakavasti, yhä pitäen kädessään immen molempia käsiä, ja Virginia oli katsonut häneen silmiään räväyttämättä, katseen pohjalla paljon ajatuksia. Kun kertomus oli päättynyt, seurasi lyhyt paussi, jonka jälkeen neitonen äkkiarvaamatta kysyi:
»Eilen illalla sanoitte minulle, että ehkä tulisitte pyytämään minua valitsemaan ja noudattamaan joko säälin tai luullun velvollisuuteni ääntä. Mitä aioitte minulta pyytää?»
»En mitään. Puhuin turhia.»
»Eilen illalla satuin kuulemaan, kun pyysitte jotain herra Cranelta», hän jatkoi, välittämättä saamastaan vastauksesta. »Kun hän kielsi, niin kuulin teidän sanovan sanat: Täältä minun olisi pitänyt apua saada; minun ehkä täytyy etsiä sitä sieltä, mistä minun ei pitäisi? Mitä apua te häneltä pyysitte? ja mistä muualta luulitte sitä saavanne?»
»Avunpyyntööni oli mahdoton suostua, enkä luullut sitä muualta saavani.
Sanoin sen vain, taivuttaakseni häntä auttamaan.»
Kumma tuli syttyi immen silmiin, mutta hän säilytti yhä tasaisen äänensä.
»Pyysitte häneltä rihlaa voidaksenne paeta. Luulitte saavanne sen minulta. Kieltäkää, jos voitte.»
Ned Trent katsoi häneen hetken terävästi, loi sitten alas silmänsä.
»Se on totta», hän sanoi.
»Ja säälin piti kehottaa minua antamaan teille tuo ase; ja velvollisuus oli velvollisuuteni isäni huonetta kohtaan.»