»Aion kertoa teille jotain, tyttöseni», hän sanoi, »ja teidän tulee tyynesti kuunnella loppuun saakka. Ehkä lopulta käsitätte asian selvemmin kuin nyt.
»Tämä vanha komppanianne on ollut sangen kauan olemassa. Ennen vanhaan, enemmän kuin kaksi vuosisataa takaperin, se tunkeutui näihin erämaihin nahkoja ostamaan. Sen tiedätte. Ja sitten se tutki maata yhä kauemmaksi länttä ja pohjoista kohti, kunnes sen palvelijat saapuivat Tyynen meren rannalle ja Jäämeren äyräille. Ja ne, jotka olivat komppanian palveluksessa, rakastivat sitä. Ne rakastivat sitä aina, vaikka heidän täytyikin kestää niin suunnattomia rasituksia, erillään muista ihmisistä, ja uskollisuuden silmällä he hämärästi viittoivat mahtavan vallan suuntapiirteet. Tuhansia miehiä oli sen palveluksessa, ja nämä olivat niin uskollisia, että sen salaisuudet olivat hyvässä turvassa, eikä sen valta puolustajaa vailla, niin kauan kuin viimeinenkin niistä tietävistä oli elossa. Olen tuntenut komppanian ja sen palvelijat jo monia aikoja, ja jos olisi aikaa, niin voisin kertoa satoja esimerkkejä uskollisuudesta ja itsensä uhraamisesta, joiden rinnalla itse isänmaanrakkauskin näyttäisi vähältä. Sen yksinäisille asemille, sen järville, joille ja metsiin pyrki kilvalla miehiä, joilla ei ollut isänmaata; miehet, joita eivät mitkään siteet kotiin kiinnittäneet, tunsivat sydämessään sen erämaaelämän houkutuksen; miehet, jotka eivät mitään tienneet Jumalasta, kumarsivat vavistuksella sen valtaa ja suuruutta. Komppania oli elävä olento.
»Ilmestyi kilpailijoita sen ylivaltaa uhkaamaan, mutta niiden täytyi väistyä, niin jäykkinä taistelivat sen puolesta nuo miehet, tyytyen sen pieniin palkkoihin ja pitäen sitä ainoana ihanteenaan. Sen löytöretkeilijät olivat kaikkia muita urheammat, sen kauppiaat yritteliäämmät ja yksimielisemmät, sen asemain päälliköt kyvykkäimmät ja tarmokkaimmat koko maailmassa. Ei mikään maa, ei mikään johtaja, ei mikään valtio ole koskaan saanut osakseen puoltakaan siitä alttiudesta kuin se poikainsa puolelta. Luoteen ankaran komppanian, Montrealin kauppiaitten, XY komppanian, jopa itse Astorinkin täytyi väistyä. Sillä vaikka nämäkin olivat rohkeita, häikäilemättömiä, viekkaita ja kyvykkäitä, niin olivat ne kuitenkin vailla sitä ihannetta, joka kohottaa moiset ominaisuudet voittamattomiksi.
»Ja neito nuori, miehet, joilla on semmoinen ihanne, he eivät pidä mitään vääränä. He näkevät vain yhden asian, ja kaikki keinot ovat hyvät, jotka sitä asiaa edistävät. He halveksivat vaaroja, kestävät rasituksia, musertavat kilpailijoita. Näissä metsissä on käyty verisiä sotia, tehty hirmutöitä, mutta miehet, jotka ovat nämä työt tehneet, ovat pitäneet niitä hyvinä tekoina. Ja niin he, kuninkaan antaman oikeuskartan avulla, ovat kaksisataa vuotta nauttineet oikeuttaan kenenkään sitä vähentämättä.
»Sitten rautatie saapui länteen. Komppanian oikeudet vanhenivat yli-ikäisiksi. Nipissingiin, Athabascaan, Edmontoniin alkoi saapua vapaakauppiaita — miehiä, jotka tekivät itsenäisesti kauppaa. Näitä komppania ei voinut alistaa valtansa alle, jonka vuoksi se alkoi kilpailla — ja sille on annettava se tunnustus, että se on kilpailussa pitänyt puoliaan. Kauas Luoteeseenkin, jossa taipaleet ovat pitkät, vapaakauppiaat ovat perustaneet varastoreittejään, ruveten kilpailemaan komppanian kanssa vaihtokaupan alalla, jota se aina on pitänyt yksinoikeutenaan. Nämä ovat olleet sille karvaita rohtoja, mutta komppanian miehet ovat mukautuneet uusiin oloihin ja pitävät puoliaan.
»Mutta yhtä aluetta vielä erottaa muusta maailmasta leveä vyöhyke tuntematonta erämaata. Täällä Hudson lahden rannalla elämä — vaikkette ehkä sitä tiedä — vielä tänä päivänä on aivan samalla kannalla kuin kaksisataa vuotta takaperin. Ja täällä komppania yhä pitää kiinni yksinoikeudestaan.
»Alussa se työskenteli aivan julkisesti. Mutta se joutui Guillaume Sayerin, rohkean ja tappelua pelkäämättömän puoliveren vuoksi lain kouran alaiseksi. Siitä pitäen se on verhonnut toimensa salaperäisyyteen ja hämärään, luottaen viidensadan mailin metsätaipaleen suojaan. Täällä valta yhä edelleenkin on sen; ei kukaan pysty saamaan täällä jalansijaa, eipä edes täällä matkustamaan ilman sen lupaa, sillä sen vallassa ovat sekä ruokatavarat että intiaanit. Vapaakauppias pyrkii tännekin, mutta hänen käyntinsä päättyy lyhyeen. Komppanian palvelijat muistavat vanhan häikäilemättömän ihanteensa. Ei mitään saada selville, ei mitään käskyjä anneta, mutta jotain tapahtuu, eikä se mies sen koommin uskalla palata.
»Jos hän on tavallinen puoliveri tai canadalainen, niin pelastuu hän metsästä nälkäisenä, pelotettuna, onneaan kiittäen. Mutta jos hän on semmoinen mies, että hänen kertomustaan korkeissa paikoissa uskottaisiin, niin hän jää sille tielle. Erämaan matkalla on monta' vaaraa: hän sortuu niihin. Siinä koko juttu. Ei mitään varmaa saada tietää; ei mitään voida todistaa; isänne kieltää koko jutun ja sanoo sitä vanhaksi loruksi. Komppania väittää olevansa asiasta aivan tietämätön ja ehkä sen korkeammat virkamiehet todella ovatkin, mutta loru pitää niin sitkeästi puoliaan, että matkalla on nimensäkin — 'la longue traverse', pitkä retki.
»Mutta muistakaa se, ei ketään voida syyttää — ellei ehkä sitä, joka asian tietäenkin uskaltaa ja yrittää. Se on toimintasuunta, joka on vuosisatain kuluessa kehittynyt, järkähtymätön tapa, jonka monen suhdattoman ja uskollisen miehen pitkä palvelus on vakaannuttanut. Yksi aseman päällikkö ei kykene sitä muuttamaan. Jos hän sitä yrittäisi, niin pidettäisiin yritystä luonnottomana, käsittämättömänä.
»Olen täällä. Pitkä retki on edessäni. Mutta ei ketään voida syyttää. Tämä ehkä on nurja asiain tila, mutta semmoista se on ollut alusta saakka, aina siitä pitäen kuin Charles kuningas allekirjotti komppanian rajattoman vallan. Tuhansien miesten historia antaa perintätavalle voimaa ja kantavuutta. Se on suurempi kuin kukaan yksilö. Se pitää paikkansa yhtä ehdottomasti kuin vesi myötämaahan juoksee.»