»Tiesin.»
»Miksi sitten muutitte mielenne?»
»Kun ensin näin teidät tykin luona», alkoi Ned Trent matalalla äänellä, »olin epätoivon mies, tarrasin kiinni vähimpäänkin mahdollisuuteen. Mieleeni välähti se ajatus, että ehkä voisin käyttää teitä. Myöhemmin sitten huomasin, että minulla olikin teihin jonkun verran vaikutusta ja rakensin sen mukaisen suunnitelman. Mutta viime yönä —»
»Niin, entä viime yönä?» vaati Virginia lauhkeasti.
»Viime yönä kävelin tätä saarta ja keksin monta asiaa. Yksi niistä oli, etten voi.»
»Vaikka tuo hirveä matka on edessänne —»
»Tulkoon mieluummin mitä hyvänsä.»
Jälleen seurasi hetken vaitiolo.
»Se oli hyvä valhe», sanoi Virginia sitten suloisesti, — »jalo valhe. Ja jalosti lohdutitte minua isäni suhteen. Ja minä uskon teitä, sillä olen kuullut totuuden, mikä kohtalo teitä odottaa.» Mies sulki suunsa ankaran tiukkaan. »Miksi — miksi tulitte tänne?» impi intohimoisesti huudahti. »Onko kauppa niin tuottavaa, onko puutteenne niin suuri, että teidän täytyy antautua näihin vaaroihin?»
»Puutteeni», mies toisti. »Eivät; minulla on riittävästi.»