»Miksi sitten?» Virginia intti.
»Siksi, että nuo vanhat oikeudet ovat aikoja sitten menettäneet voimansa, ja että tämä maa nyt on minulle yhtä vapaata kuin komppaniallekin», hän selitti. »Elämme sivistynyttä vuosisataa, eikä kenelläkään ole oikeutta sanoa minulle, minne saan mennä, minne en. Ovatko intiaanit ja metsän eläimet komppanian omaisuutta?» Hänen äänessään eli jotain, joka hetkeksi vakaasti kiinnitti häneen immen katseen.
»Onko siinä kaikki?» hän lopulta kysyi.
Mies epäröi, katsoi pois, katsoi jälleen takaisin.
»Ei, ei aivan kaikki», hän tunnusti matalalla äänellä. »On vielä yksi asia, josta en yleensä puhu. Isäni oli tämän komppanian palveluksessa, hän oli hyvä ja uskollinen palvelija. Ei ollut häntä rehellisempää, uskollisempaa, uutterampaa miestä.»
»Siitä olen vakuutettu», sanoi Virginia suloisesti.
»Mutta jostakin syystä, josta hän ei saanut koskaan tietoa, johtavat piirit kävivät häntä vastaan vihamielisiksi. Ne pelkurit eivät uskaltaneet tulla häntä silmästä silmään katsomaan, eikä hän niin ollen saanut koskaan tietää, kutka häntä olivat vahingoittaneet. Hän olisikin tappanut heidät, jos olisi saanut. Mutta he hommasivat aina häntä vastaan. Hänelle annettiin vaikeita tehtäviä, riittämättömästi tarpeita, niukasti apua, ja sitten häntä kovistettiin siitä, ettei hän saanutkaan aikaan, mitä olisi pitänyt. Vihdoin hän erosi komppaniasta epäsuosion — ansaitsemattoman epäsuosion vuoksi. Hän rupesi vapaakauppiaaksi, vaikka siihen aikaan oli vaarallisempaa olla vapaakauppiaana kuin hyökätä penikallisen harmaan karhun kimppuun. Kolmantena vuotena hänet murhattiin. Mutta kun minä kasvoin mieheksi» — hän kiristi hampaitaan — »jumalan tähden, kuinka minä olen rukoillut, että saisin tietää, kuka sen teki.» Hän mietti hetkisen, sitten jatkoi. »Mutta jotain olen kuitenkin saanut aikaan. Monessa piirissä olen aseman päälliköistänne huolimatta tehnyt kauppaa. Eräänä kesänä tunkeuduin Kuparikaivosjoelle saakka heidän kiusallaankin ja ostelin Keltaisilta puukoilta myskihärän vuotia. Ja komppanian kauppiaat oppivat hyvin tuntemaan minut ja pelkäämään kilpailuani. Pohjan perillä ei ole ainoatakaan piiriä, joka ei olisi tuntenut vaihtokauppani vaikutusta. Kaikkien piirien — Liardin linnan, Lapierren huoneen, Raen linnan, Ile à la Crossen, Lochen taivalluksen, Bichen järven, Jasperin huoneen, Touchwood mäkien huoneen — kaikkien niiden kaupanhoitajat ja monet muut ovat tulleet tuntemaan Ned Trentin.»
»Entä isänne — tunsitteko hänet hyvin?»
»En, mutta muistan hänet kuitenkin — pitkä tummaverinen mies, jonka silmissä aina oli hymy ja huulilla nauru. Minut kasvatettiin Winnipegissä erään papin koulussa. Isäni tapana oli tulla sinne muutamaksi päiväksi pari, kolme kertaa vuodessa. Muistan hyvin viimeisen kerran, kun hänet näin. Olin silloin noin kolmentoista vuoden vanha. 'Sinä alat miehistyä', hän sanoi; 'ensi vuonna lähdemme yhdessä matkaan.' Mutta sen koommin en saanut häntä nähdä.»
»Mitä tapahtui?»