»En tietysti voinut käyttää isäni nimeä maassa, jossa se hyvin tunnettiin», mies selitti.
»Ette tietenkään», impi myönsi. Ikäänkuin jotain äkkiä huomaten hän sitten säteilevin silmin kohotti kasvonsa hänen kasvojaan kohti. »Minulle tämä kaikki on mainiota.»
Mies hymyili hieman alakuloisesti. »Ainakin nyt tiedätte, mitä varten olen tullut.»
»Niin», impi vastasi, »tiedän mitä varten olette tullut. Mutta nyt olette pulassa.»
»Semmoinen on sodan onni.»
»Ja he ovat lopultakin teidät voittaneet.»
»Lähden tästä kohta 'pitkälle retkelle' laulaen venemiesten laulua. Se ei ole suuri tappio.»
»Kuulkaa», impi kiireesti sanoi. »Kun olin vielä pieni tyttö, niin sain Mc Tavishilta, Rupertin huoneen päälliköltä, pienen rihlan. En ole sitä koskaan käyttänyt, koska ampuminen ei minua huvita. Tätä kivääriä ei ole koskaan laskettu ja isäni on jo aikoja sitten sen aivan unohtanut. Teidän täytyy ottaa se ja paeta ensi yönä. Saatte sen yhdellä ehdolla — teidän tulee juhlallisesti luvata, ettette koskaan enää tule tähän maahan.»
»Kyllä», hän myöntyi, mutta innostumatta, hämmästymättä.
Impi hymyili onnellisena hänen synkkää muotoaan ja välinpitämätöntä ilmettään.