»Mutta minä en tahtoisi kokonaan luopua pienestä pyssystäni», hän jatkoi sievistellyn teeskentelevästi ja samalla tutkien häntä tarkkaan. »Se on, kuten sanoin, lahja, jonka sain aivan pienenä tyttönä. Teidän täytyy antaa se minulle Quebecissä takaisin, ensi elokuussa. Lupaatteko sen?»
Nuori mies kääntyi hänen puoleensa sukkelaan kuin leimaus ja intomieli palasi takaisin hänen kasvoihinsa.
»Lähdettekö te Quebeciin?» hän huudahti.
»Se on isäni tahto. Olen päättänyt lähteä. Lähden heinäkuussa Abitibin brigadin kanssa.»
Mies hyppäsi seisomaan.
»Minä lupaan!» hän riemuitsi, »minä lupaan! Ensi yönä siis! Tuokaa rihla ja patruunat ja vähän tulitikkuja ja suolaa. Teidän tulee saattaa minut kanootilla joen poikki, jotta saavat hakea, miltä kohdalta olen metsään mennyt. Peitän umpeen jälkeni. Ja kun olen kymmenen tuntia edellä, niin ottakoon kiinni Ned Trentin, ken voi!»
Virginia nauroi onnellisena.
»Ensi yönä siis. Saaren eteläpäässä on polku ja polun päässä hietaranta —»
»Minä tiedän!» toinen huudahti.
»Tulkaa sinne minua tapaamaan pimeän tultua, heti kun vaaratta voitte.»