Mies heitti hattunsa ilmaan ja otti sen taas kiinni, poikamaisesti ilmaa naamaten. Virginia jälleen tunsi, ikäänkuin olisi jotain hämärästi tuttua häntä koskettanut henkevin, muistuttelevin sormin. Hän kääntyi sukkelaan ja tarttui niihin kiinni ja samalla huomasi saaneensa kiinni erään varhaisen lapsuutensa muiston.
»Minä tunnen teidät!» hän huudahti. »Olen nähnyt teidät ennen!»
Mies loi häneen hämmästyneen katseen.
»Olin aivan pieni tyttö», Virginia selitti, »ja te vain poika. Oli jotkut pidot luullakseni, suuret loistavat pidot, sillä muistan, että siellä oli paljon kauniita naisia ja uljaita miehiä. Te nostitte minut käsillänne ilmaan, jotta kaikki saisivat minut nähdä, koska olin lähdössä pitkälle matkalle.»
»Minä muistan, tietysti!» toinen huudahti.
Soitettiin kelloa, se kehotti komppanian väkeä lähtemään työhönsä.
»Hyvästi», Virginia kiireesti sanoi. »Ensi yönä.»
»Ensi yönä», vastasi toinen.
Impi hiipi nopeaan kautta ruohon, mokkasinien sammuttaessa kaikki äänet. Ja mennessään hän kuuli miehen vienosti ja matalalla äänellä hyräilevän:
»Isabeau kävelee
Pitkin puutarhaansa,
Pitkin puutarhaansa,
Saaren rannalla,
Pitkin puutarhaansa.»