»Kuinka voisi hän olla laulamatta», kuiskasi Virginia hellästi. »Ah hyvä Jumala, mutta minä olenkin onnellisin tyttö maan päällä!»
Niin suuren muutoksen voi yksi yö saada aikaan.
XII luku.
Päivä valkeni ja herätti maassa täydempää elämäänsä. Intiaanit ja puoliveret menivät toimiinsa kaikkialla siirtokunnassa. Toiset auttoivat Sarnieria veneitä paikkaamaan; toiset menivät peltotöihin; toiset mikä missäkin verstaassa korjasivat ja rakensivat. Kahdeksan aikaan kello jälleen soi ja syötiin aamiaista. Sitten seitsemän miestä, suusta ladattavat messinkihelaiset haulikot aseinaan, lähti soilta hanhia ampumaan. Hanhien muuttoaika oli tullut ja Hudsonin lahden rannoilla pidetään sangen hyvänä hanhen lihaa, olipa tuo savustettua tai suolattua ja tynnyriin pantua.
Turkiskauppiaat alkoivat kuljeskella auringonpaisteessa. He olivat joutilaina, kuljeskelivat kirjavissa vaatteissaan hyvän näköisinä, huolettomina, hienoina, poltellen paperossia ja näytellen korujaan. Ryppyisiä ja huolien riuduttamia intiaaninaisia tallusteli kärsivällisesti mikä missäkin hommassa. Iloisia ja vallattomia intiaanityttöjä kuljeskeli siellä täällä käsikynkittäin kymmenkunta yhdessä ryhmässä, keskenään kuiskaillen ja naureskellen, valmiina raukeamaan kaikki yhteen suureen yhteishihitykseen jonkun monista metsäkeikareista heitä puhutellessa. Intiaanimiehiä asteli yksikseen välinpitämättöminä, juroina. Intiaanitenavia kaiken kokoisia, toinen toistaan alastomampana, pujahteli edes ja takaisin omituisissa kisoissaan. Ilmassa kaikui monien äänien sorinaa.
Kerran äänet alenivat, kun kaupanjohtaja Mc Donald nopeaan käveli asuinrakennuksesta kauppavarastoon; kerran ne kokonaan taukosivat kunnioittavaksi hiljaisuudeksi, kun Galen Albret itse ilmestyi asematalon leveälle parvekkeelle. Hän seisoi hetkisen — jykevän leveänä ja mustana valkoiseksi rapattua seinää vasten — kädet selän takana ristissä, hajamielisenä katsellen etäistä lahtea. Sitten hän kääntyi ja meni huoneisiin omia tärkeitä salaperäisiä asioitaan hommaamaan. Paikalla hälinä alkoi uudelleen.
Vankalle varastorakennukselle johti paaluaitain välitse pitkä kuja ja sen suulle kokoontui nyt myttyineen vaitelias miesjoukko. Nämä olivat lähiseutujen intiaaneja, jotka olivat tulleet nahkojaan myymään. Hetken kuluttua Mc Donald ilmestyi satakunnan jalan päähän varaston oveen ja kohotti kätensä. Kaksi metsäläistä, kaksi vain kerrallaan, juoksi hänen luokseen kapeata paalukujaa, mytyt olallaan.
Mc Donald vei heidät suureen neliskulmaiseen huoneeseen, jossa mytyt aukaistiin ja nahkat levitettiin. Taitavasti, mitään virkkamatta, kauppias lajitteli nahkat, asettaen toiselle tai toiselle puolelle kunkin lajin ensiluokkaiset, tois- tai kolmasarvoiset nahkat. Hän laski hetkisen. Sitten astui patsaan luo, jossa riippui pitkiä kiekkonauhoja, kukin täyteen pujotettuna lävellisiä, sileiksi kuluneita, puisia laskukiekkoja. Nopeasti hän luki nauhat. Toiselle intiaanille hän antoi yhden nauhan sanoen:
»Mu-hi-kun, veljeni, sinulla on nahkoja kahdensadan 'majavan' arvo. Kas tässä nauha, jossa on kaksisataa 'majavaa', ja kaupan päälliseksi minä annan sylen tupakkaa.»
Intiaani laski nopeasti, tyhjin katsein. Hän tiesi täsmälleen nahkainsa arvon, mutta oli toivonut suurempaa kaupanpäällistä, jolla hinnan nousut yli tavallisen oli tapana hyvittää.