»Ja minä tietysti luulin, että sinä tiesit. En olisi sinua muutoin suudellut.»
»Kuinka saatoin tietää?» impi huokasi. »Et sanonut mitään, ja minä, ah, minä kaipasin niin sitä sanaa!» Ja kumma kyllä, hän ei nytkään sanonut mitään, mutta he seisoivat käsi kädessä vastakkain, sen suuren väreilevän elämän, jonka he nyt tunsivat niin läheiseksi, täyttäessä heidän sydämensä ja silmänsä ja huumatessa heidät. Niin he seisoivat, tuntejako vaiko sekunteja, sitä he hurmauksen lumoissa eivät itsekään tienneet. Impi huomasi, että heidän oli erottava.
»Sinun täytyy lähteä», hän vihdoin katkonaisesti kuiskasi. »En soisi, mutta sinun täytyy.»
Hän kohotti häntä kohtaan hymyilevät kasvonsa ja hänen huulillaan väreili se tunto, että hänen oli rohkaistava mielensä.
»Nyt lähde», hän itseään karkaisten sanoi ja heitti hänen kätensä.
»Sano minulle», mies käski.
»Mitä?» impi kysyi.
»Se, mitä enimmän tahdon tietää.»
»Voin sanoa sinulle montakin asiaa», impi sanoi järkevästi, »mutta en tiedä, minkä niistä tahdot tietää. Ah Ned, voin sinulle sanoa, että olet sekaantunut tytön elämään ja tuonut hänelle suuren onnen ja sangen paljon pelkoa. Ja se on vakava asia, eikös ole?»
»On», hän vastasi.
»Ja voin sinulle sanoa, ettei tämä voi koskaan muuttua tekemättömäksi.
Sekin on vakava asia, eikös ole?»