Kanootti huoahti pehmeän savipohjan tavatessaan. Virginia oli saapunut valkamaan, vaikk'ei hän itsekään käsittänyt, kuinka oli joen poikki tullut. Hitaasti ja surullisena hän astui maalle, raukeasti veti kevyen venhon joen ahnaitten sormien saatavista. Sitten hän raukeavin voimin koukistui maahan ja antautui surun valtaan.
Metsä jatkoi elämäänsä, ikäänkuin ei häntä olisi ollutkaan. Etäällä huuhkaja kiireellä huhuili uhuu-uhuu-uhuutaan, ikäänkuin sillä olisi ollut joku tieto tuotavana ja se olisi halunnut sen kiireellä sanoa. Lähellä pienempi pöllö huuteli ko-ko-ko-ohiaan, joka soinnahti peltitorven äänellä. Joen takana äänteli ilves ja sudet paikalla ulvoivat sille vastauksia. Saarella koirat ulvoivat uhmaansa. Ylhäältä kuului sitten kirkkaana ja aavemaisena etelästä tulevien viklojen vihellys. Aivan läheltä kuului lehtien kahinaa ja terävä rääkäys; siellä tapahtui murha ja julma pieni minkki tuijotti ilkeästi uhrinsa ruumiin takaa rannalla olevaa liikkumatonta varjoa.
Virginia ei suruunsa vaipuneena tiennyt näistä mitään. Hän oli jälleen näkevinään muukalaisen kirkkaat ruskettuneet kasvot, hänen kiharat ruskeat hiuksensa, teräksen karvaiset silmänsä ja hänen joustavan vartalonsa soreuden. Milloin seisoen päin ihmetteleviä turkiskauppiaita, toinen jalka brigadin kanootin keulalla leväten; milloin seisten suorana ja pitkänä valoa vastassa vierashuoneen ovessa; milloin tyhjentäen vihansa ja halveksumisensa sappea Archibald Cranen kunnianarvoisen pään päälle; milloin pimeässä ohi kulkien, iloisesti ranskalaista kanoottilaulua laulaen. Mutta hellimmin hän muisteli sitä, kuinka hän sieppasi hatun, niin että se maata viisti, hänet itsensä huomatessaan tykkien luona, tai kuinka hän kiinnitti häneen hehkuvat silmänsä himmeässä lampunvalossa, heidän ensi kerran kohdatessaan, ja kuinka hän heitti hattunsa korkealle ilmaan kuullessaan, että hänen, Virginian, piti matkustaa Quebeciin. Näihin sisällisiin näkemyksiinsä impi nyt takertui ja niitä vienosti itki, sillä hän oli nyt varma siitä, ettei enää koskaan saisi häntä nähdä.
Ja hän kuuli hänen äänensä, kuuli nauravana, suuttuneena, pilkkaavana, halveksivana tai täyteläisenä ja tunteesta juhlallisena. Kuuli pilkkaavan väkeä, ampuvan ivansa nuolia hänen isäänsä vastaan, löylyttävän pappia, nauravan kesken uniaan herännyttä Louis Placidea, laulavan, kertovan hänelle itselleen autiuden maista, puolustavan itseään. Hän oli kuulevinaan, kuinka hän kutsui häntä nimeltä, — vaikk'ei hän ollut koskaan maininnut tätä nimeä — matalalla hellällä äänellä »Virginia! Virginia!» yhä uudelleen ja uudelleen pehmeästi, ikäänkuin olisi hänen sielunsa huulilta huutanut.
Jotenkuten sitten, tavalla käsittämättömällä, Virginia tuli tietoiseksi siitä, että hän todella oli lähellä ja että hän todella mainitsi häntä nimeltä. Ja äkkiä hän erotti hänet rannalla seisovana ja vettä valuen. Siinä samassa impikin jo oli hänen sylissään.
»Ah!» hän huudahti riemuissaan; »tekö täällä!»
Mies rutisti hänet ahnaasti rintaansa vasten, marista vaatteistaan huolimatta, suudellen hänen silmiään, poskiaan, huuliaan, leukaansa, vieläpä hänen kaulansakin tuoksuvaa hipiää, jota näkyi kaapun kauluksen lomasta. Impi ei vastustellut.
»Ah!» hän kuiskasi, »rakkaani, rakkaani! Miksi palasit takaisin? Miksi palasit?»
»Miksikö palasin?» mies toisti intohimoisesti. »Miksikö palasin? Kuinka voit kysyä sitä? Mitenkä olisin saattanut olla tulematta? Sinä tiesit, että palaisin. Varmaan sen tiesit! Etkö kuullut minun huutavan, kun meloit pois? Tulin saamaan sen oikeuden. Tulin saamaan lupauksesi, suutelosi, kuulemaan sinulta sen sanan, saamaan sinut! Luulin sinun käsittävän kaikki. Minulle kaikki oli niin selvänä. Luulin sinun tietävän. Siitä syystä olin niin iloinen matkaan lähtiessäni, niin innoissani, etten edes tullut ajatelleeksi sinusta eroavani — päästäkseni sitä pikemmin Quebeciin — saadakseni sinut! Etkö käsitä tunteitani? Kaikki tämä nykyinen oli vain jotain, josta oli päästävä pois, joka oli sysättävä syrjään, jätettävä jälkeen, kunnes voisin elokuussa saapua Quebeciin — ja sinä. Tätä ajattelin niin innoissani, olin niin kiihkeä pois pääsemään, malttamaton rientämään sitä aikaa kohti, jolloin asiat olisivat varmat! Etkö käsitä?»
»Kyllä, luulen käsittäväni», impi vienosti vastasi.