»Te siis lähdette», impi soinnuttomasti lausui, astui sitten aivan hänen eteensä ja katsoi häneen ihmeteltävillä silmillään. »Hyvästi.»
»Hyvästi», mies sanoi.
Siinäkö sitten kaikki? Eikö hänellä ollut mitään muuta sanottavaa? Pitikö sen sanan jäädä sanomatta, sen sanan, jota hän niin kovin kaipasi? Virginia oli empimättä antautunut tämän miehen valtaan, eikä hänellä eron hetkellä ollut muuta sanottavaa kuin »hyvästi». Virginian silmät kyyneltyivät, mutta sitä hän ei aikonut hänelle näyttää. Hän tunsi sydämensä pakahtuvan.
»Niin, hyvästi», lähtevä jälleen sanoi hetken kuluttua, taivasta kotvasen tähyiltyään. »Ah, te ette tiedä, mitä on vapaus! Huomisaamuna olen jo puolivälissä Mattagamiin. Tuskin malttaa odottaa sen valkenemista, sillä silloin olen turvassa! Ja sitten seuraavana päivänä — jaha, seuraavana päivänä heidän on mahdoton tietää, mikä kymmenestä tiestä se on, jota minä olen kulkenut!» Miesten tapaan hän eli kokonaan tulevaisuudessa.
Hän tarttui immen käsiin, kumartui ja keveästi suuteli häntä suulle. Virginia paikalla vihastui silmittömästi, käsittämättömän rajusti. Hän ei itsekään tiennyt miksi, mutta syynä oli sen sanan puute, jota hän oli niin kovin kaivannut, tuskan tunne, että tuo toinen saattoi siten erota, katkeruus kaipauksensa pettymyksestä, kaipauksen, joka oli kasvanut paljon voimallisemmaksi kuin hän edes oli vielä itsekään aavistanut.
Vaistomaisesti hän hyppäsi kanoottiin, työntäen sen kuohuvin keuloin rannasta.
»Teillä ei ollut oikeutta siihen!» hän nyyhkytti. »En antanut teille oikeutta!»
Välittämättä siitä, mitä maalle jäänyt sanoi, hän sitten alkoi meloa suoraan ulos rannasta itkien katkerasti, kasvot kohti taivasta, hiukset silmillä, kyynelten valloillaan poskille valuessa.
XIV luku.
Yhä hitaammin ja hitaammin hän kastoi melansa, yhä matalampaan ja matalampaan vaipui hänen päänsä, yhä vuolaammin ja vuolaammin virtasivat hänen kyynelensä. Vaistomainen poisponnahdus, intohimoinen suuttumus olivat hälvenneet. Mielensä katkeruudessa hän ei tiennyt, mitä ajatteli, paitsi että uhraisi sielunsa autuuden saadakseen taas nähdä hänet ja vielä kerran tuntea hänen huuliensa kosketuksen. Sillä hän ei jaksanut saada itseään uskomaan, että se milloinkaan enää tapahtuisi. Hän oli mennyt menojaan kuin aave, kuin uni, ja elämän sumut olivat hänet jälleen peittäneet jälkeä jättämättä. Hän oli kadonnut, ja Virginia oli äkkiä tuntevinaan, että kaikki oli lopussa.