»Olen suruissani nähdessäni teidän lähtevän», impi kuiskasi, »kovin suruissani. Päiväni kuluvat ainaisessa pelossa, kunnes tiedän teidän olevan turvassa.»
»Niin tietenkin», nuori mies vastasi; »mutta kyllä minä puoleni pidän ja kerron teille kaikki Quebecissa — Quebecissä elokuussa. Saattepa kuulla oivan jutun! Tuletteko sinne — varmaan?»
»Tulen», vastasi impi vienosti; »tulen, varmaan.»
»Hyvä! Tunnetteko tuulen poskellanne? Se tulee etelämaasta, sieltä, kunne lähden. Minä olen uskaltanut, enkä ole hävinnyt! Se on jotain, kun ei häviä niin monta vastaan uskaltaessaan. Heillä on tavarani — mutta minä —»
»Te?» toisti Virginia hänen epäröidessä.
»Ah, minä en palaa takaisin tyhjin käsin!» hän huudahti. Virginian sydän seisahtui, sitten sykki rajusti odotuksesta, mitä hän sanoisi. Immen sielu janosi sanoja, sanoja, joiden piti sekä lohduttaa häntä että sovittaa monta pahaa. Impi näki, kuinka hän — varjomaisena, soreana joen ja taivaan tummaa harmaata vastaan — tuskin huomaamatta kallistui häntä kohtaan. Mutta sitten hän jälleen oikaisi itsensä melallaan pistääkseen ja tyytyi vain toistamaan: »Siis Quebecissä — elokuussa.»
Kanootti kosketti rantaan. Ned Trent huudahtaen pisti melansa saveen.
»Olipa onni, että pohja tällä kohdalla oli niin pehmeää», hän sanoi; »en luullutkaan meidän olevan niin lähellä rantaa.»
Hän veti kanootin kaltolle rannalle, auttoi Virginian venhosta, otti rihlansa ja seisoi valmiina lähtemään.
»Jättäkää kanootti aivan samaan paikkaan, josta sen saimme», hän neuvoi; »se on niemen takana, huomaatteko, se saattaa vähän heitä pettää.»