Hän poimi maasta pudonneet esineet, tunnustellen niitä hätäisesti käsillään.
»Hyvä», hän kuiskasi. »Sain tänään mokkasiinit — ostin ne muutamilla pikku esineillä, mitä minulla oli taskussani. Olen valmis.»
»Onko teillä kanootti?» impi kysyi.
»On — tässä rannalla.»
Ned Trent kulki edellä ne muutamat sylet, mitä polkua vielä oli jäljellä. Virginia seurasi perässä, epätoivoisena jo eroa ajatellen, sillä erämaa oli sangen laaja. Miehen haahmo peitti osan siitä hohtavasta kohdasta, joka jokea ilmaisi — milloin käsivarren, milloin pään, milloin hänen leveät olkapäänsä. Hänen ääripiirteensä olivat immelle rakkaat, rakkaat hänen liikkeittensä äänet, hänen hengityksensä heikot huokaukset, joita ilman henki hänen luokseen kantoi. Virginian hellä sydän oli pakahtua kaipauksesta ja huolesta, miten hän selviytyisi.
He tulivat matalalle äyräälle ja paikalla työnsivät kanootin virtaan.
Impi suostui tarjotun käden apuun ja vaipui sitten venhoon paikalleen nuorta miestä vastapäätä. Tämä potkaisi keveästi rannasta ja virta sai heidät valtoihinsa.
Tuota pikaa he näyttivät uiskentelevan aavan yöusvan povella, sanomattoman kaukana kaikesta, ympärillään hiljaisuus, joka tuntui olevan vielä luomistakin vanhempi. Heikko loiskahdus saattoi olla läheinen biisami tai etäinen karibu. Melan noustessa ja veteen sukeltaessa kuului heikkoa vitinää, miehen vankka ranne esti sitä veneen laitaan kolahtamasta hänen väännältäessään, että venho pysyi suunnassaan; keula jakoi vettä niin hiljaa kohisten, että se oli vain kuin hiljaisuuden kaikua. Ei kumpikaan puhunut. Virginia katsoi toveriinsa, sydän sanoiksi liian täynnään; katseli hänen hartiainsa täyteläistä kaarta, hänen ruumiinsa lannetasapainoa, hänen päänsä ryhtiä tummalla taivaalla. Hetki vain, niin olisi erottava. Virginia pelkäsi tätä hetkeä, mutta siitä huolimatta sitä odotti ikävöivällä ilolla. Silloin hän varmaan sanoisi, mitä impi oli hänen silmissään nähnyt; silloin hän puhuisi; silloin impi luuli kuulevansa ne sanat, jotka olisivat hänen lohdutuksensa odotuksen päivinä. Sillä nainen suureksi osaksi elää nykyisyyttä varten ja hetken sana on hänelle tärkeä.
Mies pisteli melallaan varmasti, työntäen vettä ylimielisellä voimalla, joka osotti hänen innostunutta mielialaansa. Kotvasen kuluttua, heidän tultuaan kyllin kauas rannasta, hän veti syvään ja iloisesti henkeään.
»Ah, te ette voi arvata, kuinka onnellinen olen», hän riemuitsi, »ette voi arvata! Olen vapaa, onnen ohjat omissa kourissani, saan koettaa, kumman nero voittaa, heidänkö vai minun — ah, se on elämää!»