Ja aurinko yhä kallistui alemmaksi ja alemmaksi länttä kohti, kunnes pohjolan pitkä hämärä alkoi ja asematalossa impi pienessä valkoisessa makuuhuoneessaan huuhtoi kasvonsa ja kuiskasi ainakin sadatta kertaa sykkivälle sydämelleen:
»Yö on tullut!»
XIII luku.
Virginia sinä iltana päivällispöydässä jälleen tutki isänsä kasvoja. Hän näki parran alta leuan jäykän poikkiviivan, tuuheitten silmäkulmien hellittämättömät juomut, syvällä olevien tutkimattomien silmien rävähtämättömän aikomuksen. Virginia ei ollut koskaan tuntenut aivan läheistä suhdetta tätä vaikenevaa umpimielistä miestä kohtaan, ei edes niinä hetkinä, jolloin hän antoi tavallista enemmän valtaa tunteilleen. Nyt heidän välillään oli ammottava kuilu.
Mutta siltä hän ei, ihme kyllä, tuntenut minkäänlaista vastenmielisyyttä, kauhua, eikä edes vierautumistakaan. Isä vain oli entistä enemmän erottautunut, käynyt entistä käsittämättömämmäksi; hänen aikeensa laajemmiksi, yhä vaikeammiksi hänen kaltaisensa käsittää. Tällä tunteella saattoi olla jonkun verran pohjaa, taikka saattoi se olla vain heijastuvaa hehkua riemusta, jonka rinnalla kaikki muu näytti vähäpätöiseltä.
Aterian jälkeen Virginia hiipi pois, niin pian kuin se suinkin kävi laatuun, vieden kerallaan rihlan, patruunat, tulitikut ja suolan. Hän oli julmasti peloissaan.
Yö oli onneksi pimeä. Ei leimunnut taivaalla revontulia, muutama tähtönen vain tuikki keveiden pilvenhattarain lomista. Virginia jätti jälkeensä asemarakennukset, pääsi onnellisesti peltitornillisen kappelin ja pappilan ohi; intiaanileiri vain oli enää hänen ja metsäpolun välillä. Äkkiä koirat alkoivat haukkua ja ulvoa, suipot kuonot taivasta kohti. Impi riensi edelleen, kiertäen oikean käden kautta kaukaa. Hän tunsi suurta helpotusta, kun leiri ei välittänyt mitään haukunnasta. Joku vanha akka vain ilmestyi tiipiinsä oveen häikäistyin silmin ulos katsoen, nakaten sitten aivan suotta lähimpiä koiria kohti puukalikan, taikka syytäen niitä vastaan krii-kielellään haukkumasanoja. Tuota pikaa Virginia saavutti polun.
Se oli aivan pimeä. Hänen täytyi kulkea varovasti tunnustellen mokkasiineillaan polun kulunutta pintaa, haparoiden sitä jälleen sanomattoman varovaisesti, milloin sattui ruoholle tai lehdille astumaan. Vaikka pimeä esti näkemästä, niin kuuli hän sitä vastoin sitä selvemmin. Hänen ympärillään hyöri tuhansia rientäviä ääniä; kaikenlaiset vingahdukset, vihellykset, pärskähdykset ja rääkäykset osottivat hänen häiritsevän metsien eläimiä kesken niiden hommia; ja kaiken tämän alta supatti kuin kymmenen kamalaa ääntä, jotka todellisuudessa olivat vain tuulenpuuskia ja puita. Virginia tiesi, etteivät nämä olleet vaarallisia asioita — että ne päivänvalolla olisivat olleet vain hyppyrottia, jäniksiä, portimolta, lepakoita ja pöllöjä, mutta niillä siitä huolimatta oli vaikutuksensa. Sillä hänen ympärillään oli täpötäysi samettimusta pimeys — ei huoneen ahdas pimeys, jossa aina tuntee neljän seinän vastaavan, vaan äänettömän avaruuden pimeys, jonka kautta huokuu salaperäisiä ilmaviimoja. Hyvän ajan kuluttua hän poikkesi jyrkkään vasempaan ja kun vielä oli kulunut paljon aikaa, niin hän kaukaa edestä päin näki heikon opalikuultoisen hohteen. Sen hän tiesi virraksi.
Hän tunnusteli yhä varovasti tietään; sitten häneltä pääsi tukahdutettu huudahdus ja hän pudotti kuormansa rämähtäen maahan. Musta olento näytti kuin ihmeen kautta nousseen aivan hänen viereensä.
»Aikomukseni ei ollut säikähdyttää teitä», sanoi Ned Trent pidätetyllä äänellä. »Kuulin teidän tulevan. Luulin teidänkin kuulevan minun liikkeeni.»