»Hyvästi, hyvästi», impi kuiskaili. »Ah, hyvästi! Lemmin sinua! Ah, lemmin sinua!»
Samalla pensaikosta äkkiarvaamatta hyökkäsi mustia haamuja. Yön hiljaisuuden rikkoi tuiman tappelun meteli — iskut — jonkun kaatuminen. Virginia kuuli Ned Trentin äänen, kuinka hän kesken tappelun tuoksinaa huusi hänelle:
»Palaa paikalla kotiin!» hän käski selvään ja vakaasti. »Et voi minua auttaa. Käsken sinua menemään kotia, ennenkuin he etsivät metsän.»
Mutta impi kyyristyi maahan kauhusta saamattomana, silmäterät suurina yön synkkyydessä. Hän näki heidän sitovan hänet ja seisovan ja odottavan; hän näki kanootin liukuvan esiin pimeästä; hän näki kanootissa olevain astuvan maalle; näki heidän näyttelevän pientä rihlaa ja kuuli heidän krin kielellä selittävän, että he olivat seuranneet pakolaista hänen uidessaan. Nyt Virginia älysi, että kaikki oli menetetty, ja hän pakeni metsän läpi, niin pian kuin pääsi.
XV luku.
Galen Albret oli päättänyt kahden kesken kuulustella jälleen kiinni saatua vankiaan. Hän istui nytkin neuvotteluhuoneessa, nojatuolissa. Auringonpaistetta tulvi runsaasti huoneeseen. Se näytteli ajan mustuttamista kömpelöistä huonekaluista kiiltäviä pintoja, etsi messinkiheloja, kirkasti valkaistut seinät. Me-en-gan, aseman päällikön keulamies, seisoi kookkaana, suorana, vaieten, ovipielessä auringonpaisteen järkähtämättömässä totuudessa, tutki isäntänsä kasvoja ja huomasi hänen olevan sisuaan myöten vihoissaan.
Galen Albretin oli nyt saatava selville asia niin arka, ettei hänen kohdalleen ollut kolmeenkymmeneen vuoteen sen vertaista sattunut. Ei sillä hyvä, että tämä outo mies, uuden kerran hänen mahtiaan uhmaten, yhä itsepintaisesti aikoi taistella komppanian monopolia vastaan; ei sillä hyvä, että hän kiinni saatuna oli käyttäytynyt niin häpeämättömän itsetietoisesti; ei sillä hyvä, että hän oli julkisesti mielistellyt aseman päällikön tytärtä ja uhmaten nauranut päällikölle vasten kasvoja. Vielä paljon arveluttavampaa vahinkoa hän oli tehnyt. Hän oli jollain salaperäisellä tavalla saanut lahjotuksi jonkun komppanian palvelijoista. Petoksesta siis nyt oli kysymys.
Monesta seikasta Galen Albret oli aivan selvillä. Toisia oli, jotka itsepintaisesti pysyivät salassa. Hän oli tietysti kylläkin pian saanut tiedon kanootin katoamisesta ja oli paikalla lähettänyt intiaaninsa sitä etsimään. Pastori Archibald Crane oli kertonut nähneensä kahden hengen poistuvan leiristä, toisen jokea pitkin, toisen metsäpolkua. Mutta sitten aseman päällikön tutkistelut olivat joutuneet umpimutkaan. Hän ei hämmästyksekseen ensinkään tuntenut intiaanien tuomaa pyssyä. Hän oli ristikuulusteluiden kautta koettanut saada ilmi Ned Trentin toverin, mutta kaikki nämä yritykset olivat menneet myttyyn Kritten pölkkypäisen jurouden vuoksi. Ei, eivät he olleet nähneet ketään, eivät mitään merkkejä, eivätkä jälkiä. Mutta Galen Albret, joka perin pohjin tunsi metsäläis-liittolaistensa ajatuksenjuoksun, tiesi heidän valehtelevan. Hän epäili, että heitä johti heimouskollisuus jotakuta omaa miestään kohtaan; vaikkeivät he siihen saakka olleet vielä kertaakaan pettäneet. Nyt hän, iso revolveri oikean kätensä ulottuvissa, kuulusteli Ned Trentiä, kahden kesken, ovella seisovaa intiaania lukuunottamatta.
Mutta tämä ristikuulustelu ei ollut johtanut sen enempiin tuloksiin kuin intiaanienkaan tutkistelu. Parhaatkin kysymykset johtivat vain mahdottomien oletuksien umpimutkaan. Hänen kiukkunsa oli vähitellen kiihtynyt, kunnes ovella seisova intiaani nyt hänen syväpiirteisten kasvojensa esiintyvien kohtien vahamaisesta väristä tiesi, että hän melkein oli saavuttanut raivonpurkauksen rajan.
Nopeasti kuin miekkain iskut kaksintaistelussa risteilivät kysymykset ja vastaukset hiljaisessa huoneessa.