Kolmas luku.
Siinä istuessa juolahti mieleeni Esan äskeiset puheet. Muistin hänen sanoneen olevansa naimisissa. Kysyäkseni asiaa paremmin huusin hänet luokseni.
— Esa, sinähän muistaakseni sanoit olevasi naimisissa. Oletko tosiaan mennyt hulluudessa niinkin pitkälle?
— Sinähän kyselet ja ihmettelet — sanoi Esa nauraen suun täydeltä — kuin pahaset pataketut. Mitä hulluutta naimisiin menossa on mielestäsi?
— Mitäkö hulluutta. — Millä sinun ja minunlaiseni mies vaimonsa elättää. Työtä ja tuskaa kun on itsensäkin eteenpäin viemisessä.
— Eihän se elämä — totta kyllä — niin hopealle helähtelevää vieläkään ole, sanoi hän sitten vakavammin, mutta kyllä sitä nyt jo sentään jotakuinkin hyvin toimeen tulee, kun saa joka päivä työtä tehdä.
— Joka päivä työtä…. Niin minähän en tosiaan ymmärräkään näitä asioita…. Mutta onkos sinulla oikeen vihitty vaimo?
Taaskin Esalta pääsi suuri nauru.
— Vihitty vaimo, mitä sinä sillä tarkoitat? Sitäkö, että jos minä Annani kanssa olen papin edessä polvistunut? Sitä jos tarkoitat, niin minä vastaan ei. Nykyaikana noudattavat sitä tapaa ainoastaan kaikkein vanhoillisimmat, ne joihin uudenajan vapaammat tuulahdukset eivät hituistakaan ole vaikuttaneet.
— Sinäkin — sanoin minä yrmeästi — näyt olevan niitä, joille kaikki pyhä on vanhoillisuutta. Alanpa jo katua, että olen lainkaan kelkkaasi joutunut.