— Sanoppas nyt hyvä mies, etkö sinä tosiaankaan tunne näitä puuhia sen paremmin kuin mitä olet puhunut.
— En totta tosiaan, minä en ymmärrä tästä kaikesta mitään, en vähääkään.
— No mutta missä sinä sitten olet ollut? Sinun on täytynyt olla jossakin ulkomailla, tai maata haudassa, muuten tämä ei ole mahdollista.
— En minä ymmärrä, enkä tiedä mitään, älä kysele turhia, vastasin masentuneena ja mielipahoillani.
— Kummallinen juttu, kummallinen juttu, hymisi Esa, viskasi tyynyn päänsä alle ja alkoi vedellä unta kuin huoleton ainakin. Siinä hän vetelikin Riihimäelle saakka. Sen verran vaan välillä nousi, että näytti matkalippunsa junailijalle.
Minä istuin yksin ja koetin vaikka vähääkään onnistumatta selvitellä pulmallista kysymystä. Väliin taas koetin lukea Satamatyömiestä, joka uusilla yllätyksillään vaan lisäsi miettimistä.
Riihimäeltä eteenpäin, lähdettyä ajoin Esan ylös ja pyysin hänen kertomaan jotakin siitä, miten se siirtola oli pystyyn saatu. Pistettyämme tupakat tuleen sanoi hän:
— Mielelläni siitä kerron, mutta nyt olemme molemmat niin väsyksissä, ettei kertominen kuvita meitä kumpaakaan. Levätään nyt vähän, sitten kun tullaan siirtolaan, olen minä virkeämpi kertomaan ja sinäkin virkistyneempi kuulemaan; säästetään kertomiset siksi.
* * * * *
Olimme sen jälkeen ääneti. Hän luki vuorostaan Satamatyömiestä ja minä heittäydyin penkille pitkälleni miettimään kaikkea sitä uutta mitä siirtolassa tulen kuulemaan ja näkemään.