Sillätavoin tulimme Lahteen. Siellä Esa taas puuhaili matkatarpeiden kanssa ja minä töllistelin siellä ja täällä, missä milloinkin sattui. Toisen junan lähdettyä edelleen Pietaria kohden, lähdimme me toisella junalla Vesijärvelle. Sinne päästyämme lähtikin höyryvene, johon kaikella kunnialla pääsimme, porhaltamaan pitkin Vesijärven tyyntä pintaa. Siinä jutellen istuessamme yhtäkkiä sattui silmäni erääseen höyryveneen hengenpelastusrenkaaseen, jossa komeili taaskin punasella värillä "*Satamatyömies*".
— No mutta Esa, kovinpa teitä täällä pidetään arvossa, kun yksin höyryveneen nimikin on teidän ammattinne mukainen.
— Miksikäs me emme oman veneemme nimeksi saisi sitä panna, sanoi Esa nauraen.
En virkkanut enää mitään. Painoin pääni alas ja tunsin ikäänkuin pistoksentapaista rinnassani… Näin paljon ovat tehneet toiset… Ja minä… Missä minä olen ollut, kun en ole ollut osallisena tässä työssä…. Näin Esan iloisena puhelevan toisten siirtolaan menijöiden kanssa. Minun vaan oli niin auvo ollakseni, milt'ei kyyneleet nousseet silmiini ajatellessani kaikkea, mitä olin nähnyt ja kuullut. Rohkenisinko minä mennä toisten valmiille? — — — —
Niissä ajatuksissani olin vieläkin, kun Esa löi olkapäähäni ja sanoi:
— Mitäs sinä suret. Tulehan puremaan eväitä. Mennään sitten alas hyttiin vähän lepäämään.
Vähitellen, Esan eväitä pureksiessani aloin ilostua ja paremmin tarkata matkakumppaliemme keskustelua. Iloisia tuntuivat kaikki olevan ja kaikki puheet kohdistuivat vaan siirtolaan. Se tuntui olevan jokaisen lempilapsi. Muuankin oli niin haltioissaan siirtolaan pääsystään, että tuppasi pyörittelemään ja tanssittamaan jokaista, kuka vaan eteen, sattui.
Kun vihdoin olimme lakanneet syömästä — siinä puhella ropistessa taisi mennä pitkäkin tunti — esitti eräs tovereista, että rupeaisimme laulamaan. Ilman pitkiä puheita nousikin jokainen höyryveneen kannella seisoalleen ja innostuneista rinnoista kohosi ennen pitkää yön hiljaisuuteen mahtava "Marseljeesin" sävel. Sen loputtua puhelimme vielä vähän aikaa yhdestä ja toisesta asiasta ja laskeuduimme hytteihin lepäämään.
Kun sitten heräsimme ja nousimme takaisin veneen kannelle, oli ilma mitä herttaisin. Aamu-aurinko paistaa helotteli pilvettömältä itätaivaalta ja vieno aamutuulonen lehautteli hiveleviä henkäyksiänsä poskiamme vasten. Olimme alhaalla pukeneet, mutta yhtäpikaa kuin salaisen taikavoiman käskemänä riisuimme jokainen takit päältämme ja annoimme vilpoisten tuulenhenkäysten hivellä ihoamme. Kaikki tuo, mitä näimme ja tunsimme, tuntui niin rauhoittavan suloiselta väsyneille raatajille. Tuntui siltä kuin olisimme äkkiä, huomaamattamme siirtyneet onnen ja tyytyväisyyden suloiseen maailmaan. Minäkin, kovan kohtaloni leikkipallo, tunsin — kerran elämässäni syvää ja puhdasta iloa — tunsin ensi kerran keinuvani onnetarten pehmoisilla untu patjoilla täytetyssä kehdossa. Niin tosiaan — suloista, sanomattoman ihanaa se oli meille kaikille. Se oli raatajain pyhää ja suurta sunnuntaita, se oli työnorjain juhlaa, juhlista jalointa.
Viides luku.