"Kuule", huudahti hän, "eikö se olekin erinomaista?"
Mutta voi! Se ei pysähtänytkään yhteentoista. Se jatkoi — kaksitoista, kolmetoista, neljätoista, viisitoista, kuusitoista!
"Hyvänen aika!" sanoi Clover, "mitähän tämä tarkoittaa? Se lyö vähintäinkin jo ylihuomenta."
Dorry tuijotti suu auki kelloon, joka yhä vain löi aivankuin se olisi kuortaan halkonut. Elsie laski ja huusi nauraen:
"Kolmekymmentä, kolmekymmentäyksi, — voi, Dorry! Kolmekymmentäkaksi!
Kolmekymmentäkolme! Kolmekymmentäneljä!"
"Dorry, sinä olet noitunut sen!" sanoi Katy yhtä huvitettuna kuin toisetkin.
Sitten he kaikki alkoivat laskea. Dorry tarttui kelloon — heilutti sitä, löi sitä, käänsi sen ylösalaisin. Mutta sen kova väräjävä ääni jatkui vain, niinkuin se kerran päästyään tapoihinsa olisi aikonut jatkaa, kunnes väsyisi. Vihdoinkin satakolmekymmentä kertaa lyötyään se lopetti yhtäkkiä, ja Dorry kasvot hämmästyksestä punaisina katseli nauravaa seuruetta.
"Sehän nyt on merkillistä", sanoi hän, "mutta luulen ettei se johdu siitä, mitä minä sille tein. Minä voin sen kyllä korjata, jos annat minun koettaa uudelleen. Katy, saanko? Lupaan etten säre sitä."
Katy epäröi hetkisen. Clover veti häntä hihasta ja kuiskasi: "Älä anna!" Huomattuaan Dorryn kasvoilla alakuloisen ilmeen, teki hän päätöksensä.
"Kyllä, Dorry, ota se. Uskon sinun olevan varovaisen. Mutta, jos olisin sinun sijassasi, veisin sen ihan ensiksi kelloseppä Wetherellille ja neuvottelisin hänen kanssaan. Yhdessä te voitte keksiä tepsivän keinon. Etkö luule niin?"