"On, paljonkin. Hänhän tulee vasta perjantaina."
"No niin, minusta tuntuu, että voit yhtä hyvin keskeyttää kuin jatkaakin. Ja rakas Elsie, juokse ensiksi isän huoneeseen tuomaan minulle hänen pöytälaatikkonsa. Tahdon järjestää sen itse."
Elsie meni iloisesti. Hän asetti laatikon Katyn syliin, ja Katy alkoi tomuttaa ja järjestää sen sisällystä. Kohta tuli Cloverkin heidän luokseen.
"Tässä on tyyny", sanoi hän. "Nythän meillä on hauskaa ja hiljaista yhdessä. Pidän paljon tällaisista päivistä, jolloin kukaan ei tule meitä keskeyttämään."
Hänen puhuessaan kuului kolkutusta ovelta. Katy huusi "sisään." Ja sinne tuli pitkä, leveäharteinen poika juhlallisine, järkevine kasvoineen ja kantoi molemmin käsin pientä kelloa. Se oli Dorry. Hän oli kasvanut hyvin paljon siitä, kun viimeksi hänet näimme, ja oli monessa suhteessa edistynyt. Muun muassa oli hän kehittänyt koneopillisia taipumuksiaan.
"Katy, tämä on sinun kellosi", sanoi hän. "Olen korjannut sen, joten se lyö aivan oikein. Mutta sinun tulee varoa, ettet kosketa lyömäriä pannessasi heilurin liikkeelle."
"Oletko tosiaankin?" kysyi Katy. "No, Dorry, sinähän olet koko nero!
Olen kovasti kiitollinen."
"Se on neljää minuuttia vailla yksitoista nyt", jatkoi Dorry, "joten se lyö melkein kohta. Minun on kai parasta jäädä tänne kuuntelemaan, että varmasti tiedän sen lyövän oikein. Mutta vain siinä tapauksessa", jatkoi hän kohteliaasti, "etten häiritse, ja jos mielelläsi tahdot."
"Ei minulla koskaan ole niin kiirettä, etten tahtoisi sinua jäämään, vanha ystäväni", sanoi Katy silittäen hänen käsivarttaan. "Kas tässä, tämä laatikko on nyt siivottu. Etkö tahtoisi kantaa sen isän huoneeseen ja asettaa sen pöytään paikoilleen! Sinun kätesihän ovat vankemmat kuin Elsien."
Dorry näytti kiitolliselta. Hänen palatessaan alkoi kello juuri lyödä.