Eräänä aamuna joku aika Paratiisissa käynnin jälkeen Katy myöhästyi. Hän ei löytänyt tavaroitaan. Algebra oli "hukuttautunut", kuten hän sanoi, kivitaulu oli hävinnyt ja hilkannauha oli irti. Hän juoksenteli ympäriinsä hakien tavaroitaan ja paiskoen ovia, kunnes Izzie-täti kävi aivan kärsimättömäksi.
"Mitä algebraasi tulee", sanoi hän, "jos se on se hyvin likainen kirja, jossa on paljaat kannet ja jonka kaikki lehdet ovat kirjoituksilla töhrityt, löydät sen keittiöpöydän alta. Filip leikitteli sillä ennen aamiaista kuvitellen sitä porsaaksi. Eipä ihmekään, sillä luulen, ettei se miksikään muuksi kelpaisikaan. Millä ihmeen tavalla sinä, Katy, menetteletkään pilatessasi koulukirjasi siten, sitä en voi käsittää. Ei ole kuukauttakaan siitä, kun isäsi osti sinulle uuden algebran, ja katso nyt sitä — sitähän ei ilkeä edes käsissään kantaa. Oppisit edes käsittämään, mitä kirjat maksavat!"
"Kivitaulustasi", jatkoi hän, "en tiedä mitään, mutta tässä on hilkannauhasi", sanoi hän ottaen sen taskustaan.
"Ah, kiitoksia!" sanoi Katy kiireesti ja kiinnitti sen nuppineulalla.
"Katy Carr!" neiti Izzie nyt melkein kirkui, "mitä aikeita sinulla onkaan? Nuppineulallako hilkannauha! Hyvänen aika, mitähän tyhmää tämän jälkeen teetkään? Seiso hiljaa, äläkä hypistele! Et saa liikahtaa, ennenkuin olen sen ommellut kiinni."
Ei ollut helppoa "seistä hiljaa, eikä hypistellä", kun Izzie-täti touhutessaan ja toruessaan silloin tällöin epähuomiossa pisteli neulalla ihoa. Katy kärsi sen niin hyvin kuin taisi, seistessään vain lakkaamatta vuorotellen toisella ja toisella jalalla ja vähän väliä korskahdellen kuin kärsimätön hevonen. Heti vapaaksi päästyään hän lensi keittiöön, sieppasi algebransa ja kiirehti kuin pyörremyrsky portille, jossa pieni kiltti Clover seisoi kärsivällisesti odotellen häntä, vaikka hän itse oli valmis ja pelkäsi hirveästi myöhästyvänsä.
"Meidän täytyy juosta", läähätti Katy aivan hengästyneenä.
"Izzie-täti pidätti minut. Hän oli aivan kauhea!"
He juoksivat voimiensa takaa, mutta aika kiiti nopeammin, ja ennenkuin he olivat puolitiessä kouluun, löi tornikello yhdeksän, eikä ollut enää mitään toivoa. Se suututti Katyä kovasti; vaikka hän myöhästyikin usein, hän kumminkin aina halusi joutua aikanaan.
"Siinä se nyt on", sanoi hän pysähtyen, "aionkin sanoa Izzie-tädille, että se oli hänen syynsä. Se oli liian pahasti tehty." Ja hyvin huonolla tuulella hän marssi kouluun.
Kun päivä alotetaan näin, on varmaa, että se päättyy huonosti, kuten monet meistä tietävät. Aivan koko aamun kaikki näyttää menevän hullusti. Kielioppitunnilla hän vastasi kaksi kertaa väärin aleten siten istumajärjestyksessä. Hänen kätensä vapisi hänen ainetta kirjoittaessaan niin kovin, että oli melkein mahdotonta lukea hänen kirjoitustaan, joka ei paraimmallaankaan ollut mitään hyvää, joten rouva Knight käski hänen kirjoittamaan sen kokonaan uudelleen. Katy suuttui siitä yhä enemmän ja ehtimättä sen enempää ajatella kuiskasi Cloverille: "Miten inhoittavaa!" Ja sitten juuri ennen välituntia käskettiin kaikkien niiden nousta, jotka olivat kuiskanneet. Katyn omatunto soimasi häntä siihen määrin, että hän oli pakoitettu nousemaan toisten kanssa ja näkemään, miten musta merkki pantiin luetteloon hänen nimensä kohdalle. Suuttumuksesta kierivät kyyneleet hänen silmiinsä. Peläten, että toiset sen huomaisivat, törmäsi hän pihalle heti kellon soitua, kiipesi yksin puuvajan katolle, ja istui siinä selkä kouluun päin, taistellen itkuansa vastaan ja koettaen saada kasvonsa kuntoon ennen toverien tuloa.