Neiti Millerin kello oli noin neljä minuuttia jälessä rouva Knightin kellosta, joten viereinen leikkikenttä oli tyhjä. Oli lämmin, tuulinen päivä, ja Katyn istuessa katolla tuli äkkiä tuulenpuuska, joka vei hänen puoleksi kiinnitetyn hilkkansa, pyöritellen sitä katolla. Hän koetti saavuttaa sen, mutta turhaan. Se läpsähti pari kolme kertaa kattoa vasten, sitten se hävisi katon reunalta, ja kun Katy hyökkäsi sen perässä, näki hän sen sinipunervana rutistumana aivan keskellä vihollisen pihaa.
Se oli kauheata! Ei juuri hilkan katoamisen vuoksi, sillä Katy oli aivan välinpitämätön vaatteistaan, vaan että se katosi siten. Minuutin perästä tulisivat Millerin tytöt ulos. Katy näki jo hengessään heidän hyppivän sotatanssia onnettoman hilkan ympärillä, kohottavan sen seipään nenään, käyttävän sitä potkupallonaan, heiluttavan sitä aidan ylitse ja muutenkin pitellen sitä kuin intiaanit sotavankejaan. Pitäisikö kärsiä sitä? Ei koskaan! Ennemmin sitten kuolla! Katy puri hammasta; hänellä oli sama tunne kuin henkilöllä, joka mieluimmin menee turmiotaan kohti kuin menettää kunniansa. Nopeasti liukuen katolta tarttui hän aitaan ja loikkasi rohkealla hyppäyksellä neiti Millerin pihalle. Juuri sillä hetkellä kello soi. Eräs pieni Miller, joka istui ikkunan vieressä ja oli jo parin sekunnin ajan ollut menehtymäisillään, kun ei saanut ilmoittaa tovereilleen kiihoittavaa uutista, huusi: "Katy Carr on takapihalla!"
Heti Millerit, sekä isot että pienet, syöksyivät ulos. Uskaliaan ryntääjän synnyttämää vihaa ja suuttumusta ei voi sanoin kuvata. Hirveällä ulvonnalla he heittäytyivät Katyn päälle, mutta hän oli yhtä nopea kuin hekin, ja pitäen pelastettua hilkkaa kädessään oli hän jo puoleksi aidalla.
On hetkiä, jolloin on hyvä olla pitkä. Katyn pitkät sääret ja käsivarret palvelivat tätä tilaisuutta erinomaisesti. Ainoastaan hämähäkit voivat kiivetä niin nopeasti kuin hän nyt. Yhdessä sekunnissa oli hän kohonnut aidalle. Juuri kun hän oli heittäytymäisillään sen ylitse, eräs Miller tarttui hänen jalkaansa ja melkein vetäsi kengän siitä.
Melkein, ei aivan, kiitos sen paksun langan, jolla Izzie-täti oli napit ommellut. Aimo potkulla Katy vapautui vainoojastaan, ja saipa hän mielihyväkseen nähdä tämän pää edellä putoavan selälleen, samassa kun hän itse voitonriemusta ja pelosta huutaen syöksyi keskelle Knightien joukkuetta. Avosuin olivat nämä kuunnelleet hälinää ja seisoivat kuin puusta pudonneina havaitessaan, että yksi heistä palasi aivan ilmielävänä vihollisen leiristä.
En voi sanoin kuvata, millainen melu tästä syntyi. Knightit olivat aivan suunniltaan ylpeydestä ja voitonriemusta. Katyä suudeltiin ja syleiltiin, ja häntä pyydettiin yhä uudelleen kertomaan tapauksen kulku riemuitsevien tyttöjen istuessa puuvajan katolla herjaamassa voitettuja Millerejä. Kun vihollinen myöhemmin toipui ja alkoi kiivetä aidan yli, annettiin Cloverille vasara ja eräs iso tyttö kannatti häntä, jotta hän vasaralla löisi tunkeilevien sormia niiden ilmestyttyä aidalle. Tehtävänsä hän suoritti sellaisella menestyksellä, että Millerit olivat hyvillään päästessään alas ja murisivat kostoa suojapaikastaan. Se oli peräti suuremmoinen koulupäivä, kerrassaan muistorikas päivä. Seikkailun kiihoitus ja isojen tyttöjen ylistelyt ja hyväilyt tekivät Katyn vähitellen niin uhmailevaksi, että hän tuskin tiesi, mitä sanoi tai teki.
Suuri osa oppilaista asui niin kaukana koulusta, etteivät he voineet keskipäivällä mennä kotiinsa, joten he ottivat evästä mukaansa ollakseen koko päivän koululla. Katy ja Clover kuuluivat siihen joukkoon. Tänä päivänä lapset syötyään ehdoittivat, että he leikkisivät koulusalissa. Katyn onneton tähti johti hänet keksimään uuden leikin, jota hän kutsui jokileikiksi.
Se oli leikittävä seuraavasti: kukin tyttö otti jonkun joen nimen ja määräsi itselleen lattialla uoman, joka kiersi pulpettien ja penkkien välitse. Liikkuessa oli pidettävä matalaa, porisevaa ääntä, veden lorinaa jäljitellen. Cecy oli La Plata, Marianne Brookes, eräs pikku tyttö Missisippi, Alice Blair Ohio, Clover Penobscot j.n.e. Jokia neuvottiin yhtymään aina hetkisen kuluttua, sillä Katy sanoi, että "joet tekevät niin."
Katy itse oli "Isä Valtameri", ja ärjyen ja möyryten hirveästi hän temmelsi lavalla, jolla rouva Knight tavallisesti istui; vähän väliä, toisten ollessa huoneen toisessa päässä, hän huudahti äkkiä: "Nyt vedet, yhtykää!" Silloin kaikki joet hypiskellen, kimmoten, meluten ja ärjyen kääntyivät Isä Valtamerta kohden, jolloin Katy huusi kovemmin kuin kaikki muut yhteensä ja hypähteli ylös ja alas jäljitellen laineitten liikuntaa alavalla rannikolla.
Semmoista melua, minkä tämä ihana leikki synnytti, ei oltu Burnetin kaupungissa milloinkaan kuultu. Se oli kuin Basanin härkien mylvintää, sikojen röhkinää, kalkkunakukkojen kotkotusta ja villien hyenojen ulvontaa yhtaikaa; ja vielä lisäksi kuului matottomalla lattialla huonekalujen kolinaa ja jalkojen töminää. Ohikulkijat pysähtyivät katsomaan, lapset itkivät ja eräs vanha mummo kysyi, miksei menty polisia hakemaan. Millerin tytöt sitävastoin kuuntelivat sitä ilkeällä mielihyvällä ja sanoivat kaikille, että sellaista meluahan rouva Knightin tytöt "tavallisesti pitävät lomahetkillään."